Onnelliset koiranpäivät

Vöök-vöök-vöök eli ei työt tehden lopu. Minipienyrittäjä ei työllä rikastu, mutta entäs sitten! Hommassa on huisit etunsa, jos koirilta kysytään. Työt tehdään kotona ja useimmat matkakeikatkin suuntautuvat muutaman tunnin päähän eli lähelle. Perusarkena koirien ei tarvitse yleensä odotella ihmisiään kauppareissua kestoa kummemmin.

Likkaköörille on siis käynyt melkoinen mäihä. Tässä huushollissa tassukkaat voittavat joka tapauksessa!:
Jos ihmisillä on hiljaisempaa työssä, koirien kanssa ollaan, puuhaillaan ja tehdään pitkiä lenkkejä.
Jos ihmisillä on paljon töitä, koirien kanssa ollaan, puuhaillaan ja tehdään pitkiä lenkkejä.

Karvakansa on NIIN hyvää vastapainoa läppärin naputtelulle ja paikallaan nyhjäämiselle. Mikään ei nollaa työajatuksia ja raikasta sisätyön lakastuttamia fiiliksiä paremmin kuin se, että saa painella sydämen kyllyydestä koirien kanssa ulkona tuulessa ja tuiskussa.

Personal Trainer on nykyään kova sana. Koiria parempia kunto-ohjaajia ei olekaan. Myönnän. Ei taatusti tulisi lenkkeiltyä joka säällä, monta kertaa, joka ainoa päivä ympäriämpäri Hankoa, jos ei olisi koiria. Nyt lenkeistä on tullut suuri nautinto ja tarve. Ja bonuksena aivan ässäkunto. Eka kertaa elämässä lihakset hyrräävät melkein ylitimmissä kunnossa...Kaikki koirien ansiota.

Koiraterapian voima on valtava. Ulkoilmaelämä jo sinällään antaa hyvää mieltä. Ja kuka muutenkaan jaksaa stressata, kun ympärillä touhottaa elämän riemua ja rakkautta pursuava hauska koirajengi. Ihminen oppii koirilta asennetta! Asiat loksahtavat oikeisiin mittasuhteisiin ja elämän tärkeysjärjestyslista asettuu juurevasti maan tasalle.

Kakkakiituri

Siis meidän koirathan eivät vedä hihnassa. Ehei. Ne kulkevat kauniisti ja nuuskivat hillitysti merkkejä. Paitsi että joskus ne vetävät. Ja tietyissä tilanteissa ne vetävät kaikki ja vieläpä eri suuntiin.

Juu, paha tapa ja pitää kitkeä. Vetämättömyyskoulutusta annetaan nonstoppina. Se tepsii hyvin, paitsi silloin kun koirat opeista huolimatta vetävät hihnassa. Silloin 'vetämätön olo' kuvaa hyvin matten ja hussen oloa lenkin jälkeen, kun on saanut taistella kuin yksinpurjehtija suuren purjepaatin kanssa vastatuuleen.

Pahat tavat saadaan nuorilta koirlta ennen pitkää kärsivällisellä treenillä pois, mutta yksi pulma askarruttaa mieltä.

Nimittäin ns. KAKKARAIVOPÄISYYS. Kun Helka-mustiksella on iso asia ajatuksissa ylimmäisenä, mikään ei pitele vauhtia. Ei sitten mikään. Matte kipittää hihnan jatkeena minkä kerkiää.

Se kiitää kuin sokeana eespäin ja juoksee vaikka päin puuta niin että lehdet varisevat:  "Pois tieltä risut ja männynkävyt, nyt meitsillä on kakkahätä!!!"

Ei siinä mitään, kyllähän hädänlaisia pitää ymmärtää. Ei koiralle voi sanoa aamulla, että "unohda koko juttu, ei sulla mikään kova hätä ole, nyt kuljetaan hii-taas-ti ja arvokkaasti hihnassa, kunnes tullaan tasan kohteeseen X, jossa saat sitten kakkia, kun annan luvan." Tai joku voi sanoa, mutta en ainakaan minä. Tässä välissä pitää kehua, että Helka osaa pissiä 'pissi-pissi' -käskystä. Kätevä taito monessa tilanteessa.

Se vaan mietityttää, että miksi se kakka-asiointipaikan valinta on niin hirmuisen tarkkaa? Suorastaan pikkutarkkaa tiedettä. Miksi pitää kiitää kotiovelta esimerkiksi koko kotikatu seuraavaan kadunkulmaa, vielä eteenpäin. Tai jotain metsäpätkää johonkin suuntaan ties minne ja sitten pyöriä ja hyöriä eestaas vimmatusti, että on oikea ilmansuunta ja maasto-olot toimitukseen?

Kyllähän sen ymmärtää, että ei kunnon siisti koira halua kotiovelle kakkia, mutta että näennäisesti samanoloisella tie-/metsäpätkällä vain joku tietty paikka kelpaa. Ja sinne kiidetään tassut tömisten kuin vimmastunut norsu.

Kun  kakkaraivo on ohi, lenkkiä jatketaan leppoisissa merkeissä. Helka katselee rauhallisesti hihnan toiseen päähän, että "katos vaan, ai säkin oot täällä lenkillä, kiva homma, minnes mennään?"