Vöök-vöök-vöök eli ei työt tehden lopu. Minipienyrittäjä ei työllä rikastu, mutta entäs sitten! Hommassa on huisit etunsa, jos koirilta kysytään. Työt tehdään kotona ja useimmat matkakeikatkin suuntautuvat muutaman tunnin päähän eli lähelle. Perusarkena koirien ei tarvitse yleensä odotella ihmisiään kauppareissua kestoa kummemmin.
Likkaköörille on siis käynyt melkoinen mäihä. Tässä huushollissa tassukkaat voittavat joka tapauksessa!:
Jos ihmisillä on hiljaisempaa työssä, koirien kanssa ollaan, puuhaillaan ja tehdään pitkiä lenkkejä.
Jos ihmisillä on paljon töitä, koirien kanssa ollaan, puuhaillaan ja tehdään pitkiä lenkkejä.
Karvakansa on NIIN hyvää vastapainoa läppärin naputtelulle ja paikallaan nyhjäämiselle. Mikään ei nollaa työajatuksia ja raikasta sisätyön lakastuttamia fiiliksiä paremmin kuin se, että saa painella sydämen kyllyydestä koirien kanssa ulkona tuulessa ja tuiskussa.
Personal Trainer on nykyään kova sana. Koiria parempia kunto-ohjaajia ei olekaan. Myönnän. Ei taatusti tulisi lenkkeiltyä joka säällä, monta kertaa, joka ainoa päivä ympäriämpäri Hankoa, jos ei olisi koiria. Nyt lenkeistä on tullut suuri nautinto ja tarve. Ja bonuksena aivan ässäkunto. Eka kertaa elämässä lihakset hyrräävät melkein ylitimmissä kunnossa...Kaikki koirien ansiota.
Koiraterapian voima on valtava. Ulkoilmaelämä jo sinällään antaa hyvää mieltä. Ja kuka muutenkaan jaksaa stressata, kun ympärillä touhottaa elämän riemua ja rakkautta pursuava hauska koirajengi. Ihminen oppii koirilta asennetta! Asiat loksahtavat oikeisiin mittasuhteisiin ja elämän tärkeysjärjestyslista asettuu juurevasti maan tasalle.
lauantai 14. toukokuuta 2011
tiistai 3. toukokuuta 2011
Kakkakiituri
Siis meidän koirathan eivät vedä hihnassa. Ehei. Ne kulkevat kauniisti ja nuuskivat hillitysti merkkejä. Paitsi että joskus ne vetävät. Ja tietyissä tilanteissa ne vetävät kaikki ja vieläpä eri suuntiin.
Juu, paha tapa ja pitää kitkeä. Vetämättömyyskoulutusta annetaan nonstoppina. Se tepsii hyvin, paitsi silloin kun koirat opeista huolimatta vetävät hihnassa. Silloin 'vetämätön olo' kuvaa hyvin matten ja hussen oloa lenkin jälkeen, kun on saanut taistella kuin yksinpurjehtija suuren purjepaatin kanssa vastatuuleen.
Pahat tavat saadaan nuorilta koirlta ennen pitkää kärsivällisellä treenillä pois, mutta yksi pulma askarruttaa mieltä.
Nimittäin ns. KAKKARAIVOPÄISYYS. Kun Helka-mustiksella on iso asia ajatuksissa ylimmäisenä, mikään ei pitele vauhtia. Ei sitten mikään. Matte kipittää hihnan jatkeena minkä kerkiää.
Se kiitää kuin sokeana eespäin ja juoksee vaikka päin puuta niin että lehdet varisevat: "Pois tieltä risut ja männynkävyt, nyt meitsillä on kakkahätä!!!"
Ei siinä mitään, kyllähän hädänlaisia pitää ymmärtää. Ei koiralle voi sanoa aamulla, että "unohda koko juttu, ei sulla mikään kova hätä ole, nyt kuljetaan hii-taas-ti ja arvokkaasti hihnassa, kunnes tullaan tasan kohteeseen X, jossa saat sitten kakkia, kun annan luvan." Tai joku voi sanoa, mutta en ainakaan minä. Tässä välissä pitää kehua, että Helka osaa pissiä 'pissi-pissi' -käskystä. Kätevä taito monessa tilanteessa.
Se vaan mietityttää, että miksi se kakka-asiointipaikan valinta on niin hirmuisen tarkkaa? Suorastaan pikkutarkkaa tiedettä. Miksi pitää kiitää kotiovelta esimerkiksi koko kotikatu seuraavaan kadunkulmaa, vielä eteenpäin. Tai jotain metsäpätkää johonkin suuntaan ties minne ja sitten pyöriä ja hyöriä eestaas vimmatusti, että on oikea ilmansuunta ja maasto-olot toimitukseen?
Kyllähän sen ymmärtää, että ei kunnon siisti koira halua kotiovelle kakkia, mutta että näennäisesti samanoloisella tie-/metsäpätkällä vain joku tietty paikka kelpaa. Ja sinne kiidetään tassut tömisten kuin vimmastunut norsu.
Kun kakkaraivo on ohi, lenkkiä jatketaan leppoisissa merkeissä. Helka katselee rauhallisesti hihnan toiseen päähän, että "katos vaan, ai säkin oot täällä lenkillä, kiva homma, minnes mennään?"
Juu, paha tapa ja pitää kitkeä. Vetämättömyyskoulutusta annetaan nonstoppina. Se tepsii hyvin, paitsi silloin kun koirat opeista huolimatta vetävät hihnassa. Silloin 'vetämätön olo' kuvaa hyvin matten ja hussen oloa lenkin jälkeen, kun on saanut taistella kuin yksinpurjehtija suuren purjepaatin kanssa vastatuuleen.
Pahat tavat saadaan nuorilta koirlta ennen pitkää kärsivällisellä treenillä pois, mutta yksi pulma askarruttaa mieltä.
Nimittäin ns. KAKKARAIVOPÄISYYS. Kun Helka-mustiksella on iso asia ajatuksissa ylimmäisenä, mikään ei pitele vauhtia. Ei sitten mikään. Matte kipittää hihnan jatkeena minkä kerkiää.
Se kiitää kuin sokeana eespäin ja juoksee vaikka päin puuta niin että lehdet varisevat: "Pois tieltä risut ja männynkävyt, nyt meitsillä on kakkahätä!!!"
Ei siinä mitään, kyllähän hädänlaisia pitää ymmärtää. Ei koiralle voi sanoa aamulla, että "unohda koko juttu, ei sulla mikään kova hätä ole, nyt kuljetaan hii-taas-ti ja arvokkaasti hihnassa, kunnes tullaan tasan kohteeseen X, jossa saat sitten kakkia, kun annan luvan." Tai joku voi sanoa, mutta en ainakaan minä. Tässä välissä pitää kehua, että Helka osaa pissiä 'pissi-pissi' -käskystä. Kätevä taito monessa tilanteessa.
Se vaan mietityttää, että miksi se kakka-asiointipaikan valinta on niin hirmuisen tarkkaa? Suorastaan pikkutarkkaa tiedettä. Miksi pitää kiitää kotiovelta esimerkiksi koko kotikatu seuraavaan kadunkulmaa, vielä eteenpäin. Tai jotain metsäpätkää johonkin suuntaan ties minne ja sitten pyöriä ja hyöriä eestaas vimmatusti, että on oikea ilmansuunta ja maasto-olot toimitukseen?
Kyllähän sen ymmärtää, että ei kunnon siisti koira halua kotiovelle kakkia, mutta että näennäisesti samanoloisella tie-/metsäpätkällä vain joku tietty paikka kelpaa. Ja sinne kiidetään tassut tömisten kuin vimmastunut norsu.
Kun kakkaraivo on ohi, lenkkiä jatketaan leppoisissa merkeissä. Helka katselee rauhallisesti hihnan toiseen päähän, että "katos vaan, ai säkin oot täällä lenkillä, kiva homma, minnes mennään?"
keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
Sahramikopla
Pääsiäisenä oli mahtisää ja sehän tiesi laatuaikaa puutarhassa. Jaettu ilo on tunnetusti monikertainen ilo. Nykyään puutarhariemuja on jakamassa isännän lisäksi lauma vihertassuja. Kun kumarrun kuopsuttamaan maata, olkapäihin nojaa raskaasti kolme tuhisevaa päätä: "ai sulla on siinä jotain jänskää, saadaanks mekin kaivaa/maistaa, mitä sää oikeen taas teet, ai-jaa no mekin tahdotaan tehdä just sitä samaa."
Otetaanpa nyt esimerkiksi nämä kevään ensikukkijat eli krookukset. Ne on nyt hoideltu.
Asiahan on nimittäin niin, että krookuksista saadaan maailman kalleinta maustetta, sahramia. Ei varmaan tästä meidän kukkapenkin peruslajikkeesta, mutta hivelevää makua siinäkin kai on. On meinaan testattu.
Tilanne aamulla: Hehkeä sinisen, valkoisen, oranssinkeltaisen ja violettiraidallisen kirjava krookuspenkki availi terälehtiään auringon ensisäteissä. Talvenkankeat sitruunaperhoset lepattivat, kastepisarat kimalsivat, linnut visertelivät, keijut tanssivat ja kuvitteelliset viulut soivat. Idylli!
Tilanne varttia myöhemmin: Aurinko paistoi, perhoset jne...mutta SIMBSALABIM....PUFFF!.. kukat poissa. Maassa oli hieman kirjavaa silppua. Helka lekotteli auringossa. Okei...edelleen idylli, mutta missä kukat?
Huul-daa, Vaaap-puuu!! Riiviökaverukset! Pentu & pomo. Tutkapari siellä missä tapahtuu. Ensin mainittu on toiseksi mainitun 'oppisopimuskoulutuksessa'. Borderterrieriä matkiva mustaterrieri...
Hetken päästä kasvihuoneen takaa ilmaantuikin kaksi iloista karvanaamaa. Sehän oli pahamaineinen Sahramikopla! Ei epäilystäkään. Raskauttavia johtolankoja oli liimaantunut kosteisiin naamakarvoihin.
Kaksi sievää koiraneitiä, kummankin naama kidasta korviin asti täynnä sinistä, valkoista, oranssinkeltaista ja violettiraidallista terälehtisilppua.
Näky oli niin hulvaton, että ei voinut muuta kuin nauraa. Tulihan noita krookuksia jo vartin verran katseltua. Sitä paitsi koirankasvatuksellinen hetki oli ohi. En päässyt käräyttämään Sahramikoplaa rysän päältä.
Ja jälleen kerran lempeä ja rauhallinen Helka osoitti hillityn luonteensa, eikä lähtenyt riiviöiden kelkkaan. Tai sitten se ei pidä sahramista.
Otetaanpa nyt esimerkiksi nämä kevään ensikukkijat eli krookukset. Ne on nyt hoideltu.
Asiahan on nimittäin niin, että krookuksista saadaan maailman kalleinta maustetta, sahramia. Ei varmaan tästä meidän kukkapenkin peruslajikkeesta, mutta hivelevää makua siinäkin kai on. On meinaan testattu.
Tilanne aamulla: Hehkeä sinisen, valkoisen, oranssinkeltaisen ja violettiraidallisen kirjava krookuspenkki availi terälehtiään auringon ensisäteissä. Talvenkankeat sitruunaperhoset lepattivat, kastepisarat kimalsivat, linnut visertelivät, keijut tanssivat ja kuvitteelliset viulut soivat. Idylli!
Tilanne varttia myöhemmin: Aurinko paistoi, perhoset jne...mutta SIMBSALABIM....PUFFF!.. kukat poissa. Maassa oli hieman kirjavaa silppua. Helka lekotteli auringossa. Okei...edelleen idylli, mutta missä kukat?
Huul-daa, Vaaap-puuu!! Riiviökaverukset! Pentu & pomo. Tutkapari siellä missä tapahtuu. Ensin mainittu on toiseksi mainitun 'oppisopimuskoulutuksessa'. Borderterrieriä matkiva mustaterrieri...
Hetken päästä kasvihuoneen takaa ilmaantuikin kaksi iloista karvanaamaa. Sehän oli pahamaineinen Sahramikopla! Ei epäilystäkään. Raskauttavia johtolankoja oli liimaantunut kosteisiin naamakarvoihin.
Kaksi sievää koiraneitiä, kummankin naama kidasta korviin asti täynnä sinistä, valkoista, oranssinkeltaista ja violettiraidallista terälehtisilppua.
Näky oli niin hulvaton, että ei voinut muuta kuin nauraa. Tulihan noita krookuksia jo vartin verran katseltua. Sitä paitsi koirankasvatuksellinen hetki oli ohi. En päässyt käräyttämään Sahramikoplaa rysän päältä.
Ja jälleen kerran lempeä ja rauhallinen Helka osoitti hillityn luonteensa, eikä lähtenyt riiviöiden kelkkaan. Tai sitten se ei pidä sahramista.
maanantai 11. huhtikuuta 2011
Tassudippi
Kauan kaivattu kurakausi! Ihan totta, lumi kyllästyttää niin paljon, että kurakin on kaunista. Ja sitähän riittää. Kotiin ei pääse millään kurattomana, koska rivitalomme kävelytiet ovat hiekka- eli kurateitä. Oven edessä möllöttää valtava kuralammikko, koska tien kallistus on väärin eikä vesi häviä kuin haihtumalla/imeytymällä.
Kolmen koiran tassuputsi vaatii siis voimistelua muutaman kerran päivässä. Tunnelma on lämmin ja läheinen, kun kolme koiraa ja yksi matte ähräävät tassuhommissa parin neliön tuulikaapissa. Unelmien unelma olisi tietysti oikea kuraeteinen, jossa olisi vesipiste, ritilä ja hiekanerotuskaivo. Mutta ei hätää, meillä on sentään tassudippi!
Yksinkertainen ja toimiva systeemi: Otetaan tukeva muovinen litran mehukannu. Lasketaan puolilleen sopivan haaleaa vettä. Lämmin pyyhe odottaa patterin päällä. Lenkiltä palatessa dipataan tassu kerrallaan. Kuivataan. Toinen lenkittäjä vaihtaa vettä välillä. Siistiä ja nopeaa. Koirat Pikku-Huldaa myöten ovat täysin tottuneet systeemiin ja nostelevat kiltisti koipiaan. Valmis tassuasiakas saa namin palkakseen ja tekee tilaa seuraavalle.
Kolmen koiran tassuputsi vaatii siis voimistelua muutaman kerran päivässä. Tunnelma on lämmin ja läheinen, kun kolme koiraa ja yksi matte ähräävät tassuhommissa parin neliön tuulikaapissa. Unelmien unelma olisi tietysti oikea kuraeteinen, jossa olisi vesipiste, ritilä ja hiekanerotuskaivo. Mutta ei hätää, meillä on sentään tassudippi!
Yksinkertainen ja toimiva systeemi: Otetaan tukeva muovinen litran mehukannu. Lasketaan puolilleen sopivan haaleaa vettä. Lämmin pyyhe odottaa patterin päällä. Lenkiltä palatessa dipataan tassu kerrallaan. Kuivataan. Toinen lenkittäjä vaihtaa vettä välillä. Siistiä ja nopeaa. Koirat Pikku-Huldaa myöten ovat täysin tottuneet systeemiin ja nostelevat kiltisti koipiaan. Valmis tassuasiakas saa namin palkakseen ja tekee tilaa seuraavalle.
torstai 7. huhtikuuta 2011
Saalis mikä saalis
Parhaat herkut, uudet lelut ja kaikki hienoimmat saaliit viedään aina erityiseen nautiskelupaikkaan, mikä Vapun tapauksessa sattuu olemaan toinen sohvista. Vappu pitää myös suurehkoja jääkokkareita erityisen mieluisina leluina. Niille äristään, niitä purraan ja niiden kimppuun hyökätään käpälillä. Tänään oli sohvassa sitten kahden kilon jäämöykky. Onneksi huomasimme sen ennen iltaa.
Johan pomppas!
Helka on perheen lintubongari. Pitkä ja luminen talvi kului rattoisasti tintti-TV:n parissa. Helka makasi pitkät pätkät kotisohvalla, nojasi leukaa selkänojaan ja tarkkaili kiinnostuneena talipalloilla työskenteleviä tiaisia.
Ulkona pikkulinnut eivät sitä kiinnosta. Jännin lintu on isohko steppaaja tai pomppija. Siis varis, harakka, naakka, lokki, rastas tai muu sellainen, joka tepastelee hiljaksiin tai pomppii hassusti eteenpäin.
Lenkillä pomppijan ilmaantumisen huomaa helposti. Helkan askel hidastuu, häntä jännittyy, sitten se alkaa hiipiä lähemmäs ja lopulta hypähtää kohti. Silloin pomppis lähtee lentoon. Ilonpilaaja. Lentävät linnut eivät ole kiinnostavia.
Sitten kiiruhdetaan haistelemaan kohtaa, jossa lintu käppäili. Ilmeisesti koiran mielestä linnun varpaat haisevat kuivakalta ja tylsältä, koska Helka aina nuuskaisee ihan lyhyesti, tuhahtaa ja katsoo sitten mattea tyyliin: "jännästi pomppii, mut eipä haise hääville." Ja lenkki jatkuu uusien pomppisten toivossa.
Ulkona pikkulinnut eivät sitä kiinnosta. Jännin lintu on isohko steppaaja tai pomppija. Siis varis, harakka, naakka, lokki, rastas tai muu sellainen, joka tepastelee hiljaksiin tai pomppii hassusti eteenpäin.
Lenkillä pomppijan ilmaantumisen huomaa helposti. Helkan askel hidastuu, häntä jännittyy, sitten se alkaa hiipiä lähemmäs ja lopulta hypähtää kohti. Silloin pomppis lähtee lentoon. Ilonpilaaja. Lentävät linnut eivät ole kiinnostavia.
Sitten kiiruhdetaan haistelemaan kohtaa, jossa lintu käppäili. Ilmeisesti koiran mielestä linnun varpaat haisevat kuivakalta ja tylsältä, koska Helka aina nuuskaisee ihan lyhyesti, tuhahtaa ja katsoo sitten mattea tyyliin: "jännästi pomppii, mut eipä haise hääville." Ja lenkki jatkuu uusien pomppisten toivossa.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Koiranäyttelykauhu
Tunnustan. En ole täydellinen matte. Poden täysin epärationaalista ja silmitöntä koiranäyttelypelkoa. Pelottaa, pyörryttää, oksettaa, kauhistuttaa, viluttaa, pissattaa, tärisyttää, kurkkua kuivaa, vatsaa vääntää, näen painajaisia, sydän läpättää kuin lampaan saparo, keskittymiskyky on nollassa...Jo pelkkä ajatus siitä, että joudun esittämään oman koiran näyttelyssä kammottaa ja kauhistuttaa.
En siis ole täydellinen matte. Rakkauden määrässä, hoidossa, ruokinnassa, virikkeiden antamisessa, harrastamisessa, lenkittämisessä, leikittämisessä ja muussa sellaisessa ei pitäisi olla paljon moittimista. Ainakin yritän parhaani. Mutta kun pitäisi osata vielä enemmän. Pitäisi olla tyyni ja taitava esittäjä. En ole ikinä esittänyt koiraa, muuta kuin yhdessä mätsärissä. Koska pelottaa.
Yhtään ei auta, että kaikki muut näyttävät olevan kehässä tyynen rauhallisia kivikasvoja. Kukaan ei kävele väärään suuntaa, sekoa askelissa tai mämmäile koiransa kanssa. Pääsenkö kenties ennätysten kirjaan maailman ainoana handlauskammoisena? Kai nyt joku muukin on maailmanhistorian aikana ollut kehässä hermona? Tällaista koiranäyttelynoviisia leppoisa läppä ja vertaistuki helpottaisi kummasti.
Miksikö pelkään? Olenko lällykkä arkajalka? En taatusti. No olenko sitten vähän...öööh...outo...? En ainakaan myönnä! En pelkää ihmisiä, auktoriteetteja, esiintymistilanteita, vastuuta enkä tilanteiden johtamista. Ne kaikki kuuluvat meikäläisen normaaliin työhön. Otan rennosti, mutta skarpisti. En myöskään jännitä koiraharrastuksissa, siis esimerkiksi TOKO-treeneissä muiden koirien ja ohjaajien joukossa. Mutta koiranäyttely ja oman koiran esittäminen...AARRGGHHH!
Sinänsä kenenkään pelkoa (ei edes omaansa) ei kannata väheksyä eikä kummeksua. Pelkohan on tunnetusti tunnepitoinen ja/tai alkukantainen ja vaistonvarainen asia, jota on vaikea poistaa järkeilemällä ja varsinkaan käskemällä, että "älä pelkää". Moni suomalainenkin pelkää järjenvastaisesti esimerkiksi täysin vaarattomia hämähäkkejä, koska ihmisen evoluution aikana niitä on ollut (ja monissa maissa on vieläkin) järkevää pelätä. Tai tosi moni pelkää julkisen puheen pitämistä, vaikka minä en pelkääkään. Mutta koiranäyttely....IIIK!
Seuraavassa koiranäyttelykammoisen saamat TOP6-rohkaisut ja loogiset (!) vasta-argumentit.:
1. "Ihan turhaan jännität." Juuh, sanos muuta, niin jännitän. Pitikö tämän nyt jotenkin auttaa?
2. "Sinne vaan kehään, joskushan se pelko on kohdattava." Mutta ku mä en tahdo, ku pelottaa...
3. "Mitä kamalaa siellä kehässä nyt muka voisi tapahtua?" Ai mitäkö, no kuule onko sulla tunti aikaa, niin teen listan: Kävelen sokeana kauhusta väärään suuntaan. Koirani haastaa muita koiria leikkiin tai käy kimppuun, jos joku näyttää haastavalta. Koirani syö tuomarin kokonaan tai osittain. Kävelen hermostuksissani päin tuomarin pöytää ja kaadan pokaalit. Koirani saa riemuhulluhepulin, haukkuu kumeasti, alkaa esittää pukkihyppelyä, riistäytyy irti (olemattoman heiveröisestä) näyttelyremmihärvelisilmukastaan ja katoaa kauhusta kirkuvan yleisön joukkoon. Saan hysteerisen hihityskohtauksen ja siitäkös koira riemastuu ja alkaa tanssia ympärilläni. Pyörryn, koska hyperventiloin, koska unohdin täpinöissäni kokonaan hengittämisen. Koira jämähtää maahan eikä liiku tuumaakaan millään maailman nakilla, joten se pitää roudata jollain trukilla pois. Tuomari toteaa lakonisesti, että oli sen näköistä touhua, että eihän teitä nyt voi arvostella mitenkään ja ajaa ulos kehästä... jne.jne.
4. "Päätät vaan, että et jännitä." Okein, päätän täten, että en jännitä. Hmmm, ei toimi, jännittää aina vaan.
5. "Ole kuule ihan rauhallinen vaan, muuten jännitys tarttuu koiraan." Jep-jep, kertokaa jotain uutta.
6. "Sehän on vaan koiranäyttely, mitäs siinä on jännittämistä!?" Tiedetään, olen pöljä jännittäjä, koska jännitän vaivaista koiranäyttelyä, jota kukaan kunnon koiraihminen ei tietenkään jännitä pätkääkään.
No niin. Nyt kaikki tietävät, että se hankolainen mustisihminen pelkää koiranäyttelyssä oman koiransa handlaamista ihan hirmuisesti. Niin hirmuisesti, että ei millään viitsisi elää monta viikkoa alati kasvavassa jännityksessä. Saapi nähdä, karistinko tällä keskustelunavauksella paineet niskastani vai tuliko niitä lisää.
En siis ole täydellinen matte. Rakkauden määrässä, hoidossa, ruokinnassa, virikkeiden antamisessa, harrastamisessa, lenkittämisessä, leikittämisessä ja muussa sellaisessa ei pitäisi olla paljon moittimista. Ainakin yritän parhaani. Mutta kun pitäisi osata vielä enemmän. Pitäisi olla tyyni ja taitava esittäjä. En ole ikinä esittänyt koiraa, muuta kuin yhdessä mätsärissä. Koska pelottaa.
Yhtään ei auta, että kaikki muut näyttävät olevan kehässä tyynen rauhallisia kivikasvoja. Kukaan ei kävele väärään suuntaa, sekoa askelissa tai mämmäile koiransa kanssa. Pääsenkö kenties ennätysten kirjaan maailman ainoana handlauskammoisena? Kai nyt joku muukin on maailmanhistorian aikana ollut kehässä hermona? Tällaista koiranäyttelynoviisia leppoisa läppä ja vertaistuki helpottaisi kummasti.
Miksikö pelkään? Olenko lällykkä arkajalka? En taatusti. No olenko sitten vähän...öööh...outo...? En ainakaan myönnä! En pelkää ihmisiä, auktoriteetteja, esiintymistilanteita, vastuuta enkä tilanteiden johtamista. Ne kaikki kuuluvat meikäläisen normaaliin työhön. Otan rennosti, mutta skarpisti. En myöskään jännitä koiraharrastuksissa, siis esimerkiksi TOKO-treeneissä muiden koirien ja ohjaajien joukossa. Mutta koiranäyttely ja oman koiran esittäminen...AARRGGHHH!
Sinänsä kenenkään pelkoa (ei edes omaansa) ei kannata väheksyä eikä kummeksua. Pelkohan on tunnetusti tunnepitoinen ja/tai alkukantainen ja vaistonvarainen asia, jota on vaikea poistaa järkeilemällä ja varsinkaan käskemällä, että "älä pelkää". Moni suomalainenkin pelkää järjenvastaisesti esimerkiksi täysin vaarattomia hämähäkkejä, koska ihmisen evoluution aikana niitä on ollut (ja monissa maissa on vieläkin) järkevää pelätä. Tai tosi moni pelkää julkisen puheen pitämistä, vaikka minä en pelkääkään. Mutta koiranäyttely....IIIK!
Seuraavassa koiranäyttelykammoisen saamat TOP6-rohkaisut ja loogiset (!) vasta-argumentit.:
1. "Ihan turhaan jännität." Juuh, sanos muuta, niin jännitän. Pitikö tämän nyt jotenkin auttaa?
2. "Sinne vaan kehään, joskushan se pelko on kohdattava." Mutta ku mä en tahdo, ku pelottaa...
3. "Mitä kamalaa siellä kehässä nyt muka voisi tapahtua?" Ai mitäkö, no kuule onko sulla tunti aikaa, niin teen listan: Kävelen sokeana kauhusta väärään suuntaan. Koirani haastaa muita koiria leikkiin tai käy kimppuun, jos joku näyttää haastavalta. Koirani syö tuomarin kokonaan tai osittain. Kävelen hermostuksissani päin tuomarin pöytää ja kaadan pokaalit. Koirani saa riemuhulluhepulin, haukkuu kumeasti, alkaa esittää pukkihyppelyä, riistäytyy irti (olemattoman heiveröisestä) näyttelyremmihärvelisilmukastaan ja katoaa kauhusta kirkuvan yleisön joukkoon. Saan hysteerisen hihityskohtauksen ja siitäkös koira riemastuu ja alkaa tanssia ympärilläni. Pyörryn, koska hyperventiloin, koska unohdin täpinöissäni kokonaan hengittämisen. Koira jämähtää maahan eikä liiku tuumaakaan millään maailman nakilla, joten se pitää roudata jollain trukilla pois. Tuomari toteaa lakonisesti, että oli sen näköistä touhua, että eihän teitä nyt voi arvostella mitenkään ja ajaa ulos kehästä... jne.jne.
4. "Päätät vaan, että et jännitä." Okein, päätän täten, että en jännitä. Hmmm, ei toimi, jännittää aina vaan.
5. "Ole kuule ihan rauhallinen vaan, muuten jännitys tarttuu koiraan." Jep-jep, kertokaa jotain uutta.
6. "Sehän on vaan koiranäyttely, mitäs siinä on jännittämistä!?" Tiedetään, olen pöljä jännittäjä, koska jännitän vaivaista koiranäyttelyä, jota kukaan kunnon koiraihminen ei tietenkään jännitä pätkääkään.
No niin. Nyt kaikki tietävät, että se hankolainen mustisihminen pelkää koiranäyttelyssä oman koiransa handlaamista ihan hirmuisesti. Niin hirmuisesti, että ei millään viitsisi elää monta viikkoa alati kasvavassa jännityksessä. Saapi nähdä, karistinko tällä keskustelunavauksella paineet niskastani vai tuliko niitä lisää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)