Vöök-vöök-vöök eli ei työt tehden lopu. Minipienyrittäjä ei työllä rikastu, mutta entäs sitten! Hommassa on huisit etunsa, jos koirilta kysytään. Työt tehdään kotona ja useimmat matkakeikatkin suuntautuvat muutaman tunnin päähän eli lähelle. Perusarkena koirien ei tarvitse yleensä odotella ihmisiään kauppareissua kestoa kummemmin.
Likkaköörille on siis käynyt melkoinen mäihä. Tässä huushollissa tassukkaat voittavat joka tapauksessa!:
Jos ihmisillä on hiljaisempaa työssä, koirien kanssa ollaan, puuhaillaan ja tehdään pitkiä lenkkejä.
Jos ihmisillä on paljon töitä, koirien kanssa ollaan, puuhaillaan ja tehdään pitkiä lenkkejä.
Karvakansa on NIIN hyvää vastapainoa läppärin naputtelulle ja paikallaan nyhjäämiselle. Mikään ei nollaa työajatuksia ja raikasta sisätyön lakastuttamia fiiliksiä paremmin kuin se, että saa painella sydämen kyllyydestä koirien kanssa ulkona tuulessa ja tuiskussa.
Personal Trainer on nykyään kova sana. Koiria parempia kunto-ohjaajia ei olekaan. Myönnän. Ei taatusti tulisi lenkkeiltyä joka säällä, monta kertaa, joka ainoa päivä ympäriämpäri Hankoa, jos ei olisi koiria. Nyt lenkeistä on tullut suuri nautinto ja tarve. Ja bonuksena aivan ässäkunto. Eka kertaa elämässä lihakset hyrräävät melkein ylitimmissä kunnossa...Kaikki koirien ansiota.
Koiraterapian voima on valtava. Ulkoilmaelämä jo sinällään antaa hyvää mieltä. Ja kuka muutenkaan jaksaa stressata, kun ympärillä touhottaa elämän riemua ja rakkautta pursuava hauska koirajengi. Ihminen oppii koirilta asennetta! Asiat loksahtavat oikeisiin mittasuhteisiin ja elämän tärkeysjärjestyslista asettuu juurevasti maan tasalle.
lauantai 14. toukokuuta 2011
tiistai 3. toukokuuta 2011
Kakkakiituri
Siis meidän koirathan eivät vedä hihnassa. Ehei. Ne kulkevat kauniisti ja nuuskivat hillitysti merkkejä. Paitsi että joskus ne vetävät. Ja tietyissä tilanteissa ne vetävät kaikki ja vieläpä eri suuntiin.
Juu, paha tapa ja pitää kitkeä. Vetämättömyyskoulutusta annetaan nonstoppina. Se tepsii hyvin, paitsi silloin kun koirat opeista huolimatta vetävät hihnassa. Silloin 'vetämätön olo' kuvaa hyvin matten ja hussen oloa lenkin jälkeen, kun on saanut taistella kuin yksinpurjehtija suuren purjepaatin kanssa vastatuuleen.
Pahat tavat saadaan nuorilta koirlta ennen pitkää kärsivällisellä treenillä pois, mutta yksi pulma askarruttaa mieltä.
Nimittäin ns. KAKKARAIVOPÄISYYS. Kun Helka-mustiksella on iso asia ajatuksissa ylimmäisenä, mikään ei pitele vauhtia. Ei sitten mikään. Matte kipittää hihnan jatkeena minkä kerkiää.
Se kiitää kuin sokeana eespäin ja juoksee vaikka päin puuta niin että lehdet varisevat: "Pois tieltä risut ja männynkävyt, nyt meitsillä on kakkahätä!!!"
Ei siinä mitään, kyllähän hädänlaisia pitää ymmärtää. Ei koiralle voi sanoa aamulla, että "unohda koko juttu, ei sulla mikään kova hätä ole, nyt kuljetaan hii-taas-ti ja arvokkaasti hihnassa, kunnes tullaan tasan kohteeseen X, jossa saat sitten kakkia, kun annan luvan." Tai joku voi sanoa, mutta en ainakaan minä. Tässä välissä pitää kehua, että Helka osaa pissiä 'pissi-pissi' -käskystä. Kätevä taito monessa tilanteessa.
Se vaan mietityttää, että miksi se kakka-asiointipaikan valinta on niin hirmuisen tarkkaa? Suorastaan pikkutarkkaa tiedettä. Miksi pitää kiitää kotiovelta esimerkiksi koko kotikatu seuraavaan kadunkulmaa, vielä eteenpäin. Tai jotain metsäpätkää johonkin suuntaan ties minne ja sitten pyöriä ja hyöriä eestaas vimmatusti, että on oikea ilmansuunta ja maasto-olot toimitukseen?
Kyllähän sen ymmärtää, että ei kunnon siisti koira halua kotiovelle kakkia, mutta että näennäisesti samanoloisella tie-/metsäpätkällä vain joku tietty paikka kelpaa. Ja sinne kiidetään tassut tömisten kuin vimmastunut norsu.
Kun kakkaraivo on ohi, lenkkiä jatketaan leppoisissa merkeissä. Helka katselee rauhallisesti hihnan toiseen päähän, että "katos vaan, ai säkin oot täällä lenkillä, kiva homma, minnes mennään?"
Juu, paha tapa ja pitää kitkeä. Vetämättömyyskoulutusta annetaan nonstoppina. Se tepsii hyvin, paitsi silloin kun koirat opeista huolimatta vetävät hihnassa. Silloin 'vetämätön olo' kuvaa hyvin matten ja hussen oloa lenkin jälkeen, kun on saanut taistella kuin yksinpurjehtija suuren purjepaatin kanssa vastatuuleen.
Pahat tavat saadaan nuorilta koirlta ennen pitkää kärsivällisellä treenillä pois, mutta yksi pulma askarruttaa mieltä.
Nimittäin ns. KAKKARAIVOPÄISYYS. Kun Helka-mustiksella on iso asia ajatuksissa ylimmäisenä, mikään ei pitele vauhtia. Ei sitten mikään. Matte kipittää hihnan jatkeena minkä kerkiää.
Se kiitää kuin sokeana eespäin ja juoksee vaikka päin puuta niin että lehdet varisevat: "Pois tieltä risut ja männynkävyt, nyt meitsillä on kakkahätä!!!"
Ei siinä mitään, kyllähän hädänlaisia pitää ymmärtää. Ei koiralle voi sanoa aamulla, että "unohda koko juttu, ei sulla mikään kova hätä ole, nyt kuljetaan hii-taas-ti ja arvokkaasti hihnassa, kunnes tullaan tasan kohteeseen X, jossa saat sitten kakkia, kun annan luvan." Tai joku voi sanoa, mutta en ainakaan minä. Tässä välissä pitää kehua, että Helka osaa pissiä 'pissi-pissi' -käskystä. Kätevä taito monessa tilanteessa.
Se vaan mietityttää, että miksi se kakka-asiointipaikan valinta on niin hirmuisen tarkkaa? Suorastaan pikkutarkkaa tiedettä. Miksi pitää kiitää kotiovelta esimerkiksi koko kotikatu seuraavaan kadunkulmaa, vielä eteenpäin. Tai jotain metsäpätkää johonkin suuntaan ties minne ja sitten pyöriä ja hyöriä eestaas vimmatusti, että on oikea ilmansuunta ja maasto-olot toimitukseen?
Kyllähän sen ymmärtää, että ei kunnon siisti koira halua kotiovelle kakkia, mutta että näennäisesti samanoloisella tie-/metsäpätkällä vain joku tietty paikka kelpaa. Ja sinne kiidetään tassut tömisten kuin vimmastunut norsu.
Kun kakkaraivo on ohi, lenkkiä jatketaan leppoisissa merkeissä. Helka katselee rauhallisesti hihnan toiseen päähän, että "katos vaan, ai säkin oot täällä lenkillä, kiva homma, minnes mennään?"
keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
Sahramikopla
Pääsiäisenä oli mahtisää ja sehän tiesi laatuaikaa puutarhassa. Jaettu ilo on tunnetusti monikertainen ilo. Nykyään puutarhariemuja on jakamassa isännän lisäksi lauma vihertassuja. Kun kumarrun kuopsuttamaan maata, olkapäihin nojaa raskaasti kolme tuhisevaa päätä: "ai sulla on siinä jotain jänskää, saadaanks mekin kaivaa/maistaa, mitä sää oikeen taas teet, ai-jaa no mekin tahdotaan tehdä just sitä samaa."
Otetaanpa nyt esimerkiksi nämä kevään ensikukkijat eli krookukset. Ne on nyt hoideltu.
Asiahan on nimittäin niin, että krookuksista saadaan maailman kalleinta maustetta, sahramia. Ei varmaan tästä meidän kukkapenkin peruslajikkeesta, mutta hivelevää makua siinäkin kai on. On meinaan testattu.
Tilanne aamulla: Hehkeä sinisen, valkoisen, oranssinkeltaisen ja violettiraidallisen kirjava krookuspenkki availi terälehtiään auringon ensisäteissä. Talvenkankeat sitruunaperhoset lepattivat, kastepisarat kimalsivat, linnut visertelivät, keijut tanssivat ja kuvitteelliset viulut soivat. Idylli!
Tilanne varttia myöhemmin: Aurinko paistoi, perhoset jne...mutta SIMBSALABIM....PUFFF!.. kukat poissa. Maassa oli hieman kirjavaa silppua. Helka lekotteli auringossa. Okei...edelleen idylli, mutta missä kukat?
Huul-daa, Vaaap-puuu!! Riiviökaverukset! Pentu & pomo. Tutkapari siellä missä tapahtuu. Ensin mainittu on toiseksi mainitun 'oppisopimuskoulutuksessa'. Borderterrieriä matkiva mustaterrieri...
Hetken päästä kasvihuoneen takaa ilmaantuikin kaksi iloista karvanaamaa. Sehän oli pahamaineinen Sahramikopla! Ei epäilystäkään. Raskauttavia johtolankoja oli liimaantunut kosteisiin naamakarvoihin.
Kaksi sievää koiraneitiä, kummankin naama kidasta korviin asti täynnä sinistä, valkoista, oranssinkeltaista ja violettiraidallista terälehtisilppua.
Näky oli niin hulvaton, että ei voinut muuta kuin nauraa. Tulihan noita krookuksia jo vartin verran katseltua. Sitä paitsi koirankasvatuksellinen hetki oli ohi. En päässyt käräyttämään Sahramikoplaa rysän päältä.
Ja jälleen kerran lempeä ja rauhallinen Helka osoitti hillityn luonteensa, eikä lähtenyt riiviöiden kelkkaan. Tai sitten se ei pidä sahramista.
Otetaanpa nyt esimerkiksi nämä kevään ensikukkijat eli krookukset. Ne on nyt hoideltu.
Asiahan on nimittäin niin, että krookuksista saadaan maailman kalleinta maustetta, sahramia. Ei varmaan tästä meidän kukkapenkin peruslajikkeesta, mutta hivelevää makua siinäkin kai on. On meinaan testattu.
Tilanne aamulla: Hehkeä sinisen, valkoisen, oranssinkeltaisen ja violettiraidallisen kirjava krookuspenkki availi terälehtiään auringon ensisäteissä. Talvenkankeat sitruunaperhoset lepattivat, kastepisarat kimalsivat, linnut visertelivät, keijut tanssivat ja kuvitteelliset viulut soivat. Idylli!
Tilanne varttia myöhemmin: Aurinko paistoi, perhoset jne...mutta SIMBSALABIM....PUFFF!.. kukat poissa. Maassa oli hieman kirjavaa silppua. Helka lekotteli auringossa. Okei...edelleen idylli, mutta missä kukat?
Huul-daa, Vaaap-puuu!! Riiviökaverukset! Pentu & pomo. Tutkapari siellä missä tapahtuu. Ensin mainittu on toiseksi mainitun 'oppisopimuskoulutuksessa'. Borderterrieriä matkiva mustaterrieri...
Hetken päästä kasvihuoneen takaa ilmaantuikin kaksi iloista karvanaamaa. Sehän oli pahamaineinen Sahramikopla! Ei epäilystäkään. Raskauttavia johtolankoja oli liimaantunut kosteisiin naamakarvoihin.
Kaksi sievää koiraneitiä, kummankin naama kidasta korviin asti täynnä sinistä, valkoista, oranssinkeltaista ja violettiraidallista terälehtisilppua.
Näky oli niin hulvaton, että ei voinut muuta kuin nauraa. Tulihan noita krookuksia jo vartin verran katseltua. Sitä paitsi koirankasvatuksellinen hetki oli ohi. En päässyt käräyttämään Sahramikoplaa rysän päältä.
Ja jälleen kerran lempeä ja rauhallinen Helka osoitti hillityn luonteensa, eikä lähtenyt riiviöiden kelkkaan. Tai sitten se ei pidä sahramista.
maanantai 11. huhtikuuta 2011
Tassudippi
Kauan kaivattu kurakausi! Ihan totta, lumi kyllästyttää niin paljon, että kurakin on kaunista. Ja sitähän riittää. Kotiin ei pääse millään kurattomana, koska rivitalomme kävelytiet ovat hiekka- eli kurateitä. Oven edessä möllöttää valtava kuralammikko, koska tien kallistus on väärin eikä vesi häviä kuin haihtumalla/imeytymällä.
Kolmen koiran tassuputsi vaatii siis voimistelua muutaman kerran päivässä. Tunnelma on lämmin ja läheinen, kun kolme koiraa ja yksi matte ähräävät tassuhommissa parin neliön tuulikaapissa. Unelmien unelma olisi tietysti oikea kuraeteinen, jossa olisi vesipiste, ritilä ja hiekanerotuskaivo. Mutta ei hätää, meillä on sentään tassudippi!
Yksinkertainen ja toimiva systeemi: Otetaan tukeva muovinen litran mehukannu. Lasketaan puolilleen sopivan haaleaa vettä. Lämmin pyyhe odottaa patterin päällä. Lenkiltä palatessa dipataan tassu kerrallaan. Kuivataan. Toinen lenkittäjä vaihtaa vettä välillä. Siistiä ja nopeaa. Koirat Pikku-Huldaa myöten ovat täysin tottuneet systeemiin ja nostelevat kiltisti koipiaan. Valmis tassuasiakas saa namin palkakseen ja tekee tilaa seuraavalle.
Kolmen koiran tassuputsi vaatii siis voimistelua muutaman kerran päivässä. Tunnelma on lämmin ja läheinen, kun kolme koiraa ja yksi matte ähräävät tassuhommissa parin neliön tuulikaapissa. Unelmien unelma olisi tietysti oikea kuraeteinen, jossa olisi vesipiste, ritilä ja hiekanerotuskaivo. Mutta ei hätää, meillä on sentään tassudippi!
Yksinkertainen ja toimiva systeemi: Otetaan tukeva muovinen litran mehukannu. Lasketaan puolilleen sopivan haaleaa vettä. Lämmin pyyhe odottaa patterin päällä. Lenkiltä palatessa dipataan tassu kerrallaan. Kuivataan. Toinen lenkittäjä vaihtaa vettä välillä. Siistiä ja nopeaa. Koirat Pikku-Huldaa myöten ovat täysin tottuneet systeemiin ja nostelevat kiltisti koipiaan. Valmis tassuasiakas saa namin palkakseen ja tekee tilaa seuraavalle.
torstai 7. huhtikuuta 2011
Saalis mikä saalis
Parhaat herkut, uudet lelut ja kaikki hienoimmat saaliit viedään aina erityiseen nautiskelupaikkaan, mikä Vapun tapauksessa sattuu olemaan toinen sohvista. Vappu pitää myös suurehkoja jääkokkareita erityisen mieluisina leluina. Niille äristään, niitä purraan ja niiden kimppuun hyökätään käpälillä. Tänään oli sohvassa sitten kahden kilon jäämöykky. Onneksi huomasimme sen ennen iltaa.
Johan pomppas!
Helka on perheen lintubongari. Pitkä ja luminen talvi kului rattoisasti tintti-TV:n parissa. Helka makasi pitkät pätkät kotisohvalla, nojasi leukaa selkänojaan ja tarkkaili kiinnostuneena talipalloilla työskenteleviä tiaisia.
Ulkona pikkulinnut eivät sitä kiinnosta. Jännin lintu on isohko steppaaja tai pomppija. Siis varis, harakka, naakka, lokki, rastas tai muu sellainen, joka tepastelee hiljaksiin tai pomppii hassusti eteenpäin.
Lenkillä pomppijan ilmaantumisen huomaa helposti. Helkan askel hidastuu, häntä jännittyy, sitten se alkaa hiipiä lähemmäs ja lopulta hypähtää kohti. Silloin pomppis lähtee lentoon. Ilonpilaaja. Lentävät linnut eivät ole kiinnostavia.
Sitten kiiruhdetaan haistelemaan kohtaa, jossa lintu käppäili. Ilmeisesti koiran mielestä linnun varpaat haisevat kuivakalta ja tylsältä, koska Helka aina nuuskaisee ihan lyhyesti, tuhahtaa ja katsoo sitten mattea tyyliin: "jännästi pomppii, mut eipä haise hääville." Ja lenkki jatkuu uusien pomppisten toivossa.
Ulkona pikkulinnut eivät sitä kiinnosta. Jännin lintu on isohko steppaaja tai pomppija. Siis varis, harakka, naakka, lokki, rastas tai muu sellainen, joka tepastelee hiljaksiin tai pomppii hassusti eteenpäin.
Lenkillä pomppijan ilmaantumisen huomaa helposti. Helkan askel hidastuu, häntä jännittyy, sitten se alkaa hiipiä lähemmäs ja lopulta hypähtää kohti. Silloin pomppis lähtee lentoon. Ilonpilaaja. Lentävät linnut eivät ole kiinnostavia.
Sitten kiiruhdetaan haistelemaan kohtaa, jossa lintu käppäili. Ilmeisesti koiran mielestä linnun varpaat haisevat kuivakalta ja tylsältä, koska Helka aina nuuskaisee ihan lyhyesti, tuhahtaa ja katsoo sitten mattea tyyliin: "jännästi pomppii, mut eipä haise hääville." Ja lenkki jatkuu uusien pomppisten toivossa.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Koiranäyttelykauhu
Tunnustan. En ole täydellinen matte. Poden täysin epärationaalista ja silmitöntä koiranäyttelypelkoa. Pelottaa, pyörryttää, oksettaa, kauhistuttaa, viluttaa, pissattaa, tärisyttää, kurkkua kuivaa, vatsaa vääntää, näen painajaisia, sydän läpättää kuin lampaan saparo, keskittymiskyky on nollassa...Jo pelkkä ajatus siitä, että joudun esittämään oman koiran näyttelyssä kammottaa ja kauhistuttaa.
En siis ole täydellinen matte. Rakkauden määrässä, hoidossa, ruokinnassa, virikkeiden antamisessa, harrastamisessa, lenkittämisessä, leikittämisessä ja muussa sellaisessa ei pitäisi olla paljon moittimista. Ainakin yritän parhaani. Mutta kun pitäisi osata vielä enemmän. Pitäisi olla tyyni ja taitava esittäjä. En ole ikinä esittänyt koiraa, muuta kuin yhdessä mätsärissä. Koska pelottaa.
Yhtään ei auta, että kaikki muut näyttävät olevan kehässä tyynen rauhallisia kivikasvoja. Kukaan ei kävele väärään suuntaa, sekoa askelissa tai mämmäile koiransa kanssa. Pääsenkö kenties ennätysten kirjaan maailman ainoana handlauskammoisena? Kai nyt joku muukin on maailmanhistorian aikana ollut kehässä hermona? Tällaista koiranäyttelynoviisia leppoisa läppä ja vertaistuki helpottaisi kummasti.
Miksikö pelkään? Olenko lällykkä arkajalka? En taatusti. No olenko sitten vähän...öööh...outo...? En ainakaan myönnä! En pelkää ihmisiä, auktoriteetteja, esiintymistilanteita, vastuuta enkä tilanteiden johtamista. Ne kaikki kuuluvat meikäläisen normaaliin työhön. Otan rennosti, mutta skarpisti. En myöskään jännitä koiraharrastuksissa, siis esimerkiksi TOKO-treeneissä muiden koirien ja ohjaajien joukossa. Mutta koiranäyttely ja oman koiran esittäminen...AARRGGHHH!
Sinänsä kenenkään pelkoa (ei edes omaansa) ei kannata väheksyä eikä kummeksua. Pelkohan on tunnetusti tunnepitoinen ja/tai alkukantainen ja vaistonvarainen asia, jota on vaikea poistaa järkeilemällä ja varsinkaan käskemällä, että "älä pelkää". Moni suomalainenkin pelkää järjenvastaisesti esimerkiksi täysin vaarattomia hämähäkkejä, koska ihmisen evoluution aikana niitä on ollut (ja monissa maissa on vieläkin) järkevää pelätä. Tai tosi moni pelkää julkisen puheen pitämistä, vaikka minä en pelkääkään. Mutta koiranäyttely....IIIK!
Seuraavassa koiranäyttelykammoisen saamat TOP6-rohkaisut ja loogiset (!) vasta-argumentit.:
1. "Ihan turhaan jännität." Juuh, sanos muuta, niin jännitän. Pitikö tämän nyt jotenkin auttaa?
2. "Sinne vaan kehään, joskushan se pelko on kohdattava." Mutta ku mä en tahdo, ku pelottaa...
3. "Mitä kamalaa siellä kehässä nyt muka voisi tapahtua?" Ai mitäkö, no kuule onko sulla tunti aikaa, niin teen listan: Kävelen sokeana kauhusta väärään suuntaan. Koirani haastaa muita koiria leikkiin tai käy kimppuun, jos joku näyttää haastavalta. Koirani syö tuomarin kokonaan tai osittain. Kävelen hermostuksissani päin tuomarin pöytää ja kaadan pokaalit. Koirani saa riemuhulluhepulin, haukkuu kumeasti, alkaa esittää pukkihyppelyä, riistäytyy irti (olemattoman heiveröisestä) näyttelyremmihärvelisilmukastaan ja katoaa kauhusta kirkuvan yleisön joukkoon. Saan hysteerisen hihityskohtauksen ja siitäkös koira riemastuu ja alkaa tanssia ympärilläni. Pyörryn, koska hyperventiloin, koska unohdin täpinöissäni kokonaan hengittämisen. Koira jämähtää maahan eikä liiku tuumaakaan millään maailman nakilla, joten se pitää roudata jollain trukilla pois. Tuomari toteaa lakonisesti, että oli sen näköistä touhua, että eihän teitä nyt voi arvostella mitenkään ja ajaa ulos kehästä... jne.jne.
4. "Päätät vaan, että et jännitä." Okein, päätän täten, että en jännitä. Hmmm, ei toimi, jännittää aina vaan.
5. "Ole kuule ihan rauhallinen vaan, muuten jännitys tarttuu koiraan." Jep-jep, kertokaa jotain uutta.
6. "Sehän on vaan koiranäyttely, mitäs siinä on jännittämistä!?" Tiedetään, olen pöljä jännittäjä, koska jännitän vaivaista koiranäyttelyä, jota kukaan kunnon koiraihminen ei tietenkään jännitä pätkääkään.
No niin. Nyt kaikki tietävät, että se hankolainen mustisihminen pelkää koiranäyttelyssä oman koiransa handlaamista ihan hirmuisesti. Niin hirmuisesti, että ei millään viitsisi elää monta viikkoa alati kasvavassa jännityksessä. Saapi nähdä, karistinko tällä keskustelunavauksella paineet niskastani vai tuliko niitä lisää.
En siis ole täydellinen matte. Rakkauden määrässä, hoidossa, ruokinnassa, virikkeiden antamisessa, harrastamisessa, lenkittämisessä, leikittämisessä ja muussa sellaisessa ei pitäisi olla paljon moittimista. Ainakin yritän parhaani. Mutta kun pitäisi osata vielä enemmän. Pitäisi olla tyyni ja taitava esittäjä. En ole ikinä esittänyt koiraa, muuta kuin yhdessä mätsärissä. Koska pelottaa.
Yhtään ei auta, että kaikki muut näyttävät olevan kehässä tyynen rauhallisia kivikasvoja. Kukaan ei kävele väärään suuntaa, sekoa askelissa tai mämmäile koiransa kanssa. Pääsenkö kenties ennätysten kirjaan maailman ainoana handlauskammoisena? Kai nyt joku muukin on maailmanhistorian aikana ollut kehässä hermona? Tällaista koiranäyttelynoviisia leppoisa läppä ja vertaistuki helpottaisi kummasti.
Miksikö pelkään? Olenko lällykkä arkajalka? En taatusti. No olenko sitten vähän...öööh...outo...? En ainakaan myönnä! En pelkää ihmisiä, auktoriteetteja, esiintymistilanteita, vastuuta enkä tilanteiden johtamista. Ne kaikki kuuluvat meikäläisen normaaliin työhön. Otan rennosti, mutta skarpisti. En myöskään jännitä koiraharrastuksissa, siis esimerkiksi TOKO-treeneissä muiden koirien ja ohjaajien joukossa. Mutta koiranäyttely ja oman koiran esittäminen...AARRGGHHH!
Sinänsä kenenkään pelkoa (ei edes omaansa) ei kannata väheksyä eikä kummeksua. Pelkohan on tunnetusti tunnepitoinen ja/tai alkukantainen ja vaistonvarainen asia, jota on vaikea poistaa järkeilemällä ja varsinkaan käskemällä, että "älä pelkää". Moni suomalainenkin pelkää järjenvastaisesti esimerkiksi täysin vaarattomia hämähäkkejä, koska ihmisen evoluution aikana niitä on ollut (ja monissa maissa on vieläkin) järkevää pelätä. Tai tosi moni pelkää julkisen puheen pitämistä, vaikka minä en pelkääkään. Mutta koiranäyttely....IIIK!
Seuraavassa koiranäyttelykammoisen saamat TOP6-rohkaisut ja loogiset (!) vasta-argumentit.:
1. "Ihan turhaan jännität." Juuh, sanos muuta, niin jännitän. Pitikö tämän nyt jotenkin auttaa?
2. "Sinne vaan kehään, joskushan se pelko on kohdattava." Mutta ku mä en tahdo, ku pelottaa...
3. "Mitä kamalaa siellä kehässä nyt muka voisi tapahtua?" Ai mitäkö, no kuule onko sulla tunti aikaa, niin teen listan: Kävelen sokeana kauhusta väärään suuntaan. Koirani haastaa muita koiria leikkiin tai käy kimppuun, jos joku näyttää haastavalta. Koirani syö tuomarin kokonaan tai osittain. Kävelen hermostuksissani päin tuomarin pöytää ja kaadan pokaalit. Koirani saa riemuhulluhepulin, haukkuu kumeasti, alkaa esittää pukkihyppelyä, riistäytyy irti (olemattoman heiveröisestä) näyttelyremmihärvelisilmukastaan ja katoaa kauhusta kirkuvan yleisön joukkoon. Saan hysteerisen hihityskohtauksen ja siitäkös koira riemastuu ja alkaa tanssia ympärilläni. Pyörryn, koska hyperventiloin, koska unohdin täpinöissäni kokonaan hengittämisen. Koira jämähtää maahan eikä liiku tuumaakaan millään maailman nakilla, joten se pitää roudata jollain trukilla pois. Tuomari toteaa lakonisesti, että oli sen näköistä touhua, että eihän teitä nyt voi arvostella mitenkään ja ajaa ulos kehästä... jne.jne.
4. "Päätät vaan, että et jännitä." Okein, päätän täten, että en jännitä. Hmmm, ei toimi, jännittää aina vaan.
5. "Ole kuule ihan rauhallinen vaan, muuten jännitys tarttuu koiraan." Jep-jep, kertokaa jotain uutta.
6. "Sehän on vaan koiranäyttely, mitäs siinä on jännittämistä!?" Tiedetään, olen pöljä jännittäjä, koska jännitän vaivaista koiranäyttelyä, jota kukaan kunnon koiraihminen ei tietenkään jännitä pätkääkään.
No niin. Nyt kaikki tietävät, että se hankolainen mustisihminen pelkää koiranäyttelyssä oman koiransa handlaamista ihan hirmuisesti. Niin hirmuisesti, että ei millään viitsisi elää monta viikkoa alati kasvavassa jännityksessä. Saapi nähdä, karistinko tällä keskustelunavauksella paineet niskastani vai tuliko niitä lisää.
perjantai 18. maaliskuuta 2011
Sohvakonservatiivit
Mitä yhteistä on miehillä ja koirilla? Niiden mielestä kodin sisustukseen ei saa kajota. Kaikki kapistukset ovat täsmälleen oikeilla paikoillaan. Niitä on aivan turha siirtää yhtään mihinkään. Ainakaan useampaan kertaan peräkkäin. Kumma kyllä uroskoirat ja narttukoirat ajattelevat asiasta samalla tavalla, pohtii sisustuksellisessa oppositiossa oleva ihmisnaaras.
Kevät on sitä aikaa, jolloin sisustusvimma pyyhkäisee järjen matten päästä. Yleensä hän tarttuu sohvan nurkkaan kiinni ja käyttää sellaista kamalaa ja vanhanaikaista sanaa, että sillä on joku VISIO. Visio tarkoittaa vissiin samaa kuin sohva, koska sohvaan se tarraa kiinni. Sitten se alkaa säätää, että: "käännetääs..hmmm ei sovikaan, puol metrii liian pitkä..."
Siihen isäntä toteaa, että: "meillä on ainakin kolme metrimittaa, joten voisko ensin vaikka mitata?" Johon matte sanoo, että: "eihän mitatessa näe sitä VISIOTA, siis miltä kaikki näyttää siirrettynä." Siihen isäntä ei sano mitään. Noin looginen perustelu vie tietysti kenet tahansa sanattomaksi.
Sohvahomma jatkuu, matte alkaa vasta lämmetä. "Hei kuule, nyt mä tiedän...mitä jos kokeillaan, että puretaan kaikki kirjat hyllystä ja laitetaan sille seinälle...ääh, ei oo kiva...ehkä se vanha paikka sittenkin..."
Sisustusvastaiset yksilöt reagoivat kukin tavallaan. Vappu livahtaa yläkertaan turvaan. Helka tarkkailee tilannetta pöydän alla. Pentu pissii lattialle. Arvatkaa mihin ryhmään mies kuuluu?
Vimmatun sohvanpyörittelyn ja hikisen puhjaamisen jälkeen huonekalut ovat marssineet täyden ympyrän huoneessa. Kaikki on paikallaan ja ennallaan.
Kevät on sitä aikaa, jolloin sisustusvimma pyyhkäisee järjen matten päästä. Yleensä hän tarttuu sohvan nurkkaan kiinni ja käyttää sellaista kamalaa ja vanhanaikaista sanaa, että sillä on joku VISIO. Visio tarkoittaa vissiin samaa kuin sohva, koska sohvaan se tarraa kiinni. Sitten se alkaa säätää, että: "käännetääs..hmmm ei sovikaan, puol metrii liian pitkä..."
Siihen isäntä toteaa, että: "meillä on ainakin kolme metrimittaa, joten voisko ensin vaikka mitata?" Johon matte sanoo, että: "eihän mitatessa näe sitä VISIOTA, siis miltä kaikki näyttää siirrettynä." Siihen isäntä ei sano mitään. Noin looginen perustelu vie tietysti kenet tahansa sanattomaksi.
Sohvahomma jatkuu, matte alkaa vasta lämmetä. "Hei kuule, nyt mä tiedän...mitä jos kokeillaan, että puretaan kaikki kirjat hyllystä ja laitetaan sille seinälle...ääh, ei oo kiva...ehkä se vanha paikka sittenkin..."
Sisustusvastaiset yksilöt reagoivat kukin tavallaan. Vappu livahtaa yläkertaan turvaan. Helka tarkkailee tilannetta pöydän alla. Pentu pissii lattialle. Arvatkaa mihin ryhmään mies kuuluu?
Vimmatun sohvanpyörittelyn ja hikisen puhjaamisen jälkeen huonekalut ovat marssineet täyden ympyrän huoneessa. Kaikki on paikallaan ja ennallaan.
tiistai 15. maaliskuuta 2011
Vappu valmiina pallojahtiin
Koipeliini Pikku-Hulda
Pentu on tässä kasvun ja kehityksen vaiheessa kuin piiiit-kien jalkojen varassa harppova hämähäkki. Eilen toisella rokotuksella eläinlääkäri totesi, että "hoikka tyttö, mutta niin pitääkin."
Pomo kutsuu pentua leikkiin
sunnuntai 13. maaliskuuta 2011
Hulda Huoleton sopeutuu laumaan
Koiralauman kuopus, Hulda Huoleton on asunut Hangossa nyt parisen kuukautta. Nimi oli enne. Nyt kun pikkupennusta on tullut isompi pentu, sen luonne alkaa hahmottua. Hyvältä näyttää! Hulda on ystävällinen, äärimmäisen luottavainen, itsevarma, kaikesta kiinnostunut ja ennen kaikkea iloinen pieni koira. Sen hermot ovat terästä. Sentin päässä nojaltaan kaatunut ja hirmuista räminää pitänyt uunipelti ei hetkauttanut mitenkään. Vanhempien koirien kauhumomentti numero yksi eli imuri ei pelota tippaakaan.
Hulda on myös puhelias. Erilaisia haukkuja, murinoita, korinoita, vonkaisuja ynnä muita on paljon. Välillä tuntuu, että Hultsu yrittää opetella muodostamaan suomen kielen sanoja. Niin monimutkaisia ja hassuja ääniä sen suusta pääsee. Muut aukaisevat harvemmin suutaan, joten Hulda opettelee haukkuasioita ihan omin päin.
Vappu on ylipomo, jonka henkilökohtaista tilaa Hulda ei uskalla loukata. Sen verran on tullut suoraa palautetta. Ei onneksi ikinä hammaspalautetta vaan pelkästään kipakasti ärisevää huutia ja selätystä. Isopomoon pidetään kunnioittavaa hajurakoa ja hänen korkeutensa läheisyydessä kuljetaan hitaasti ja varovasti. Paitsi kun isopomo kutsuu leikkiin Silloin totta vie leikitään ja railakkaasti!
Helkaa ikipentumaisen bortsun ja pennun leikki toisinaan ärsyttää. Vapulle se ei uskalla sanoa mitään, mutta kun raisu vinkusiileillä höystetty takaa-ajoleikki on jatkunut tarpeeksi (=liian) kauan, Helkan mitta täyttyy. Se ponkaisee pystyyn, säntää pennun luo ja tämäyttää sen tassun heilauksella nurin. Varsinainen järjestyspoliisi.
Helka eli lauman keskijohto on juniorin kanssa helisemässä. Joku ulkopuolinen voisi kauhistua Helkan komentoyrityksiä. Se murisee kuin verenhimoinen manalan peto, nostelee suupieliään näytellen valtavia kulmahampaitaan ja kaataa pennun selälleen. Vaikutus? Selätetty pentu huutaa kuin kurkkua leikattaisiin (siinä ei ole ikinä ollut naarmuakaan) ja istuu sitten hetken omissa oloissaan pitäen kummallista kiroilevaa pientä mutinaa. Noin kahden minuutin päästä se palaa repimään Helkan partaa haastaen sitä leikkiin...Lyhyt muisti vai kova pää? Pokkaa pennulta ei ainakaan puutu.
Auktoriteettiongelmaan saattaa vaikuttaa sekin, että Helka on melkoinen pehmo. Kun se ensin selättää pennun ja pentu kiljuu, Helka rientää heti huolestuneena nuuskimaan, nuolemaan ja tutkimaan, menikö pentu rikki.
Kolmen koiran laumalle on oltava selvät säännöt ja rajat. Jos koirien meno äityy vallan hulvattomaksi, matte/husse tokaisee, että 'nätisti' tai 'loppu'. Silloin koko sakki heiluttaa nolona häntää ja lopettaa sähläämisen. Jos tässä talossa joku asia on loppu niin se on sitten loppu. Erittäin kätevä sana koirankoulutuksessa! Loppu voi olla myös palkkionami tai vaikka jokaiselle jaettu näkkärinpala. Kun herkku on 'loppu', silloin koirien ei tarvitse kyräillä toisiaan, että "onks sulla sitä vielä namia jossain jemmassa". Loppu-sanalla saatiin eilen loppumaan myös naapurin koiran haukkuun vastaaminen eli kilpahaukunta. Loppu mikä loppu.
Hulda on myös puhelias. Erilaisia haukkuja, murinoita, korinoita, vonkaisuja ynnä muita on paljon. Välillä tuntuu, että Hultsu yrittää opetella muodostamaan suomen kielen sanoja. Niin monimutkaisia ja hassuja ääniä sen suusta pääsee. Muut aukaisevat harvemmin suutaan, joten Hulda opettelee haukkuasioita ihan omin päin.
Vappu on ylipomo, jonka henkilökohtaista tilaa Hulda ei uskalla loukata. Sen verran on tullut suoraa palautetta. Ei onneksi ikinä hammaspalautetta vaan pelkästään kipakasti ärisevää huutia ja selätystä. Isopomoon pidetään kunnioittavaa hajurakoa ja hänen korkeutensa läheisyydessä kuljetaan hitaasti ja varovasti. Paitsi kun isopomo kutsuu leikkiin Silloin totta vie leikitään ja railakkaasti!
Helkaa ikipentumaisen bortsun ja pennun leikki toisinaan ärsyttää. Vapulle se ei uskalla sanoa mitään, mutta kun raisu vinkusiileillä höystetty takaa-ajoleikki on jatkunut tarpeeksi (=liian) kauan, Helkan mitta täyttyy. Se ponkaisee pystyyn, säntää pennun luo ja tämäyttää sen tassun heilauksella nurin. Varsinainen järjestyspoliisi.
Helka eli lauman keskijohto on juniorin kanssa helisemässä. Joku ulkopuolinen voisi kauhistua Helkan komentoyrityksiä. Se murisee kuin verenhimoinen manalan peto, nostelee suupieliään näytellen valtavia kulmahampaitaan ja kaataa pennun selälleen. Vaikutus? Selätetty pentu huutaa kuin kurkkua leikattaisiin (siinä ei ole ikinä ollut naarmuakaan) ja istuu sitten hetken omissa oloissaan pitäen kummallista kiroilevaa pientä mutinaa. Noin kahden minuutin päästä se palaa repimään Helkan partaa haastaen sitä leikkiin...Lyhyt muisti vai kova pää? Pokkaa pennulta ei ainakaan puutu.
Auktoriteettiongelmaan saattaa vaikuttaa sekin, että Helka on melkoinen pehmo. Kun se ensin selättää pennun ja pentu kiljuu, Helka rientää heti huolestuneena nuuskimaan, nuolemaan ja tutkimaan, menikö pentu rikki.
Kolmen koiran laumalle on oltava selvät säännöt ja rajat. Jos koirien meno äityy vallan hulvattomaksi, matte/husse tokaisee, että 'nätisti' tai 'loppu'. Silloin koko sakki heiluttaa nolona häntää ja lopettaa sähläämisen. Jos tässä talossa joku asia on loppu niin se on sitten loppu. Erittäin kätevä sana koirankoulutuksessa! Loppu voi olla myös palkkionami tai vaikka jokaiselle jaettu näkkärinpala. Kun herkku on 'loppu', silloin koirien ei tarvitse kyräillä toisiaan, että "onks sulla sitä vielä namia jossain jemmassa". Loppu-sanalla saatiin eilen loppumaan myös naapurin koiran haukkuun vastaaminen eli kilpahaukunta. Loppu mikä loppu.
perjantai 11. maaliskuuta 2011
Tavallista suurempi talitintti
Kodissamme asuu noin 40 kg painava musta ja karvainen wannabe-talitiainen. Helkan mielestä tinteillä on messevät oltavat, koska ne saavat syödä ihanalta tuoksuvaa rasvaista herkkua - talipalloja! Kotisohvalla istuessaan Helka painaa päänsä haaveellisena selkänojaa vasten ja tarkkailee hartaasti tinttien nokkatyöskentelyä. Ja huokailee. HUOOOH, siellä ne siipiveikot nokkivat ja nakertavat herkkuja. Minun pihallani!
Helka ei voi tajuta, miksi matte ripustaa herkut niin korkealle syreenin oksille. Silloinhan vain siivekkäät olennot ylettyvät niihin. Kokeiltu on. Mustis ei millään ylety.
Talipallohimo yltyy toisinaan niin hirmuiseksi, että Helka yrittää jujuttaa mattea. Päivänä eräänä aamulenkillä se nuuski pensasaidan vierustaa tarkasti. Sitten se lähti liikkeelle pää suoraan eteenpäin osoittaen ja leuka alhaalla. Enää se ei nuuskinut tienoita eikä pysähdellyt tutkimaan merkkejä. "Ahaa, Helkalla on jokin kielletty aarre suussa", totesi matte. Samalla tavalla kidan uumenissa salakuljetettuna olohuoneen matolle päätyi kerran kokonainen variksen pää kaulasta asti katkaistuna, verirämmäleet roikkuen, pitkine nokkineen päivineen.
"Mitäs sulla on suussa?" kysymys varmisti asian. Helka käänsi päänsä sivuun umpimielisen näköisenä ja puristi suuta piukkaan kiinni. Suupielestä pilkisti valkoinen narunpätkä. Ei auttanut. Tympeä matte pyysi avaamaan suun ja pakkohan se sitten oli avata. Kidasta pullahti kokonainen talipallo vihreässä verkossaan. Mikä täysjättipotti ihana saalis!
1-0 talitiaisille taas kerran, ei auttanut mustiksen närkästynyt tuhina eikä vetoava huokailu. Matte viskasi pudonneen talipallon takaisin pensasaitaan tinttien ruuaksi. (Matte on toisinaan erittäin mäntti tapaus.) Pari palkkionamia toki lohdutti, mutta kun se ihana vihreäverkkoinen talipallo oli jo suussa...
Helka ei voi tajuta, miksi matte ripustaa herkut niin korkealle syreenin oksille. Silloinhan vain siivekkäät olennot ylettyvät niihin. Kokeiltu on. Mustis ei millään ylety.
Talipallohimo yltyy toisinaan niin hirmuiseksi, että Helka yrittää jujuttaa mattea. Päivänä eräänä aamulenkillä se nuuski pensasaidan vierustaa tarkasti. Sitten se lähti liikkeelle pää suoraan eteenpäin osoittaen ja leuka alhaalla. Enää se ei nuuskinut tienoita eikä pysähdellyt tutkimaan merkkejä. "Ahaa, Helkalla on jokin kielletty aarre suussa", totesi matte. Samalla tavalla kidan uumenissa salakuljetettuna olohuoneen matolle päätyi kerran kokonainen variksen pää kaulasta asti katkaistuna, verirämmäleet roikkuen, pitkine nokkineen päivineen.
"Mitäs sulla on suussa?" kysymys varmisti asian. Helka käänsi päänsä sivuun umpimielisen näköisenä ja puristi suuta piukkaan kiinni. Suupielestä pilkisti valkoinen narunpätkä. Ei auttanut. Tympeä matte pyysi avaamaan suun ja pakkohan se sitten oli avata. Kidasta pullahti kokonainen talipallo vihreässä verkossaan. Mikä täysjättipotti ihana saalis!
1-0 talitiaisille taas kerran, ei auttanut mustiksen närkästynyt tuhina eikä vetoava huokailu. Matte viskasi pudonneen talipallon takaisin pensasaitaan tinttien ruuaksi. (Matte on toisinaan erittäin mäntti tapaus.) Pari palkkionamia toki lohdutti, mutta kun se ihana vihreäverkkoinen talipallo oli jo suussa...
lauantai 5. maaliskuuta 2011
Maailma uudesta materiaalista
Kevätaurinko alkaa vähitellen sulattaa lumen paikka paikoin kokonaan pois. Alta paljastuu erilaisia laikkuja.
Marraskuussa syntyneen pennun koko maailma on tähän asti koostunut lumesta. Mitäs täällä on? Soratie. Entä täällä? Multaa. Ruohoa, katukiveystä, puulaattaa, metsänpohjaa, asvalttia. Mikä on tämä vihreä tiitti, joka tunkee esiin maasta? Mitä ovat nämä pienet maassa kävelevät oliot. Tämä näköjään puree. Tämä lentää. Odotettavissa monta kuukautta uusien kokemusten vyöryä.
Marraskuussa syntyneen pennun koko maailma on tähän asti koostunut lumesta. Mitäs täällä on? Soratie. Entä täällä? Multaa. Ruohoa, katukiveystä, puulaattaa, metsänpohjaa, asvalttia. Mikä on tämä vihreä tiitti, joka tunkee esiin maasta? Mitä ovat nämä pienet maassa kävelevät oliot. Tämä näköjään puree. Tämä lentää. Odotettavissa monta kuukautta uusien kokemusten vyöryä.
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
Salaisia viestejä
Kun käyttää sanomalehtiä siisteyskasvatukseen, tulee aina yllätyksiä. Äskettäin lattiassa luki yksinkertaisesti "KILL". Onneksi lähti pois.
perjantai 18. helmikuuta 2011
tiistai 15. helmikuuta 2011
Maailman mukavin paikka
Otin lakanat pois sängystä ja heitin ne Vapun tuoliin. Unohdin ne siihen. Se ei Vappua haitannut. Yhdistelmä on täydellinen: oma turvallinen paikka, tutut tuoksut ja auringonpaiste.
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Ihmeitä tekevä himorinkula
Palkitseminen on tärkeä asia. Tuskinpa sitä itsekään viitsisi töitä naputella, jos joku kävisi aina vaan toteamassa, että "hyy-vä tyttö, hiee-no tyttö" ja siinä kaikki. Taitaisin tokaista, että tehkää itse temppunne, ei huvita eikä paljon kannata. Motivointi sen sijaan siivittää saavutuksiin.
Maistuva motivointi siivittää tehokkaasti ainakin ahneita koiria, joita meille on siunaantunut 3 kpl. Ruokakupit imaistaan tyhjiksi nanosekunnissa ja kaikki syötäväksi kelpaava kelpaa syötäväksi. Onneksi ovat ahneita! Kranttuja huonoruokaisia koiria olisi paljon vaikeampi kouluttaa.
Ajattelin aina, että palkkionamiksi käy mikä tahansa mahanpala tai ruokanappula. Vaikka oma nappularuoka. (Sitäkin meidän tassujengi tavoittelee taskusta silmät killillään.) Erehdys. Namilla ja supernamilla on eroa. Tämä kävi selväksi, kun tuli tarve löytää paremmat koulutusherkut ohitusharjoituksiin.
Helka potee 'konkkaavan ja tuijottavan vanhan äijän ohituskauhua'. Se on pelännyt pennusta asti lähistöllä asuvaa papparaista, joka ontuu toista jalkaansa, puhuu jylisevällä äänellä ja pysähtyy vastaantullessa kävelytielle tuijottamaan koiria silmiin. Vappu on hullaantunut tähän vanhaan koiratuomariin, kuten kaikkiin vanhoihin pappoihin ja liehittelee tätä aina ihastuksissaan. Jos pappa tulee vastaan, Vappu kiinnittää tassuankkurit ja alkaa tvistata takapuoltaan onnellisena. Ohi ei mennä sitten millään, ihanaa möröpappaa pitää päästä moikkaamaan. Helka ei jaa ihastusta. Pappa on sen mielestä ylikaamea.
Huomion 100% vangitseva herkku piti siis löytää, jotta pappakammo unohtuisi. Muut konstit oli jo kokeiltu, eikä maailman kaikkien laahustavien pappojen väistely ole mahdollista eikä järkevää.
Taikasana on Frolic. Siis se rinkulanmallinen koiranruoka. Seuraavassa kuvassa kuuma frolic-huuma väreilee ilmassa. Vapulta meni jo hermot... Se pysyy 'paikka'-komennolla jonkin aikaa paikallaan, mutta valokuvaus on ihan liikaa. Tuleeko sitä namia!?
Nyt löytyi siis ultraherkku, jolla kaikki maailman koulutusasiat ja pappapulmat hoidellaan. Kiitos vielä Marita V. vinkistä! En tiedä mitä niihin nappuloihin laitetaan, mutta jotain erittäin addiktoivaa varmasti. Meillä koirat muuttuvat 10+ kuuliaisiksi, hihnassa tepastellaan mallioppilaana, mikään vastaantuleva ei kiinnosta, papat saavat konkata ja tuijottaa rauhassa jne. Kunhan taskussa tuoksuu huumaava herkku....
Tämä nami on myös riittoisaa. Taittelemme yhden rinkulan peräti viiteen osaan. Ei makeaa mahan täydeltä vaan pelkästää pikkupalkkioksi. Plussaa tulee siitäkin, että tätä on helppo taitella käsin, eräitäkin palkkiopötkylöitä piti sorvailla palasiksi leikkurilla.
Seuraavaksi sitten raportoin, miten työteho parani, kun matte turautti vähän himorinkuloita myslin sekaan...
Maistuva motivointi siivittää tehokkaasti ainakin ahneita koiria, joita meille on siunaantunut 3 kpl. Ruokakupit imaistaan tyhjiksi nanosekunnissa ja kaikki syötäväksi kelpaava kelpaa syötäväksi. Onneksi ovat ahneita! Kranttuja huonoruokaisia koiria olisi paljon vaikeampi kouluttaa.
Ajattelin aina, että palkkionamiksi käy mikä tahansa mahanpala tai ruokanappula. Vaikka oma nappularuoka. (Sitäkin meidän tassujengi tavoittelee taskusta silmät killillään.) Erehdys. Namilla ja supernamilla on eroa. Tämä kävi selväksi, kun tuli tarve löytää paremmat koulutusherkut ohitusharjoituksiin.
Helka potee 'konkkaavan ja tuijottavan vanhan äijän ohituskauhua'. Se on pelännyt pennusta asti lähistöllä asuvaa papparaista, joka ontuu toista jalkaansa, puhuu jylisevällä äänellä ja pysähtyy vastaantullessa kävelytielle tuijottamaan koiria silmiin. Vappu on hullaantunut tähän vanhaan koiratuomariin, kuten kaikkiin vanhoihin pappoihin ja liehittelee tätä aina ihastuksissaan. Jos pappa tulee vastaan, Vappu kiinnittää tassuankkurit ja alkaa tvistata takapuoltaan onnellisena. Ohi ei mennä sitten millään, ihanaa möröpappaa pitää päästä moikkaamaan. Helka ei jaa ihastusta. Pappa on sen mielestä ylikaamea.
Huomion 100% vangitseva herkku piti siis löytää, jotta pappakammo unohtuisi. Muut konstit oli jo kokeiltu, eikä maailman kaikkien laahustavien pappojen väistely ole mahdollista eikä järkevää.
Taikasana on Frolic. Siis se rinkulanmallinen koiranruoka. Seuraavassa kuvassa kuuma frolic-huuma väreilee ilmassa. Vapulta meni jo hermot... Se pysyy 'paikka'-komennolla jonkin aikaa paikallaan, mutta valokuvaus on ihan liikaa. Tuleeko sitä namia!?
Tämä nami on myös riittoisaa. Taittelemme yhden rinkulan peräti viiteen osaan. Ei makeaa mahan täydeltä vaan pelkästää pikkupalkkioksi. Plussaa tulee siitäkin, että tätä on helppo taitella käsin, eräitäkin palkkiopötkylöitä piti sorvailla palasiksi leikkurilla.
Seuraavaksi sitten raportoin, miten työteho parani, kun matte turautti vähän himorinkuloita myslin sekaan...
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
Koirafilosofiaa osa II: Yhteiskuntafilosofia
Keräämme omien koiriemme jätökset tarkasti talteen, kesät talvet. Tämä antaa meille oikeuden mulkoilla synkkänä näin keväisin lumen alta paljastuvia "piilotettuja" kakkoja.
Mutta entäs kun oma koira kakkiikin jonkun toisen pökäleen viereen. Pieni käden liike oikealle, vaiva olisi mitätön. Mutta kun se vieras pökäle inhottaa. Olisi kaikkien etu ottaa se siitä talteen. Sosiologi jää pohtimaan pussi kädessä ongelmaa.
Mutta kun en ota. Kirjoitan mielummin vaikka paikallislehteen kiukkuisen kirjoituksen "meidän kaikkien vastuullisten koiranomistajien" puolesta. Toisaalta jos kaikki keräsi talteen niin siihen tarvittaisiin jätesäkki.
Mutta entäs kun oma koira kakkiikin jonkun toisen pökäleen viereen. Pieni käden liike oikealle, vaiva olisi mitätön. Mutta kun se vieras pökäle inhottaa. Olisi kaikkien etu ottaa se siitä talteen. Sosiologi jää pohtimaan pussi kädessä ongelmaa.
Mutta kun en ota. Kirjoitan mielummin vaikka paikallislehteen kiukkuisen kirjoituksen "meidän kaikkien vastuullisten koiranomistajien" puolesta. Toisaalta jos kaikki keräsi talteen niin siihen tarvittaisiin jätesäkki.
lauantai 29. tammikuuta 2011
Koirafilosofian alkeet
Koiraihmisten ja ei-koiraihmisten (tämä voidaan laajentaa 'eläinihmisiksi') välillä kulkee kanjoni, jonka yli on vaikea nähdä. Maailma, koti, arvot, harrastukset ja elämän tärkeysjärjestykset hahmottuvat kovin eri tavalla.
Kolme koiraa...Eikös niistä synny kauheasti vaivaa ja sotkua? Sitovat ihmisen hamaan tulevaisuuteen koirien orjaksi. Ja niin isoja koiria vielä! Pienen söpönaamaisen borderterrierin nyt vielä tajuaa, mutta mitä virkaa on kahdella kauhean isolla koiralla, joka kaluavat ihmisen kukkaron pohjia myöten paljaaksi, läähättävät, haisevat ja haukkuvat?
Niin. Miten selittäisi autiomaan asukkaalle, että meri on tärkeä, välttämätön, ihana ja rakas? Sitä ilman voi, mutta ei halua elää. Miten voisi avata uskollisten ystävien maailmaa henkilöille, joiden mielestä koirat eivät ole rakkaita perheenjäseniä vaan pelkästään kotia sotkevia vaivankappaleita, joita on pakko taluttaa narun päässä monta kertaa päivässä? Ei onnistu. Tuntematonta maailmaa voi kuvailla toiselle, mutta ei välittää aitoa kokemusta ja ymmärrystä.
Koirista on vaivaa? Tänään aamulla leikkasin kolmen koiran kynnet. Aikaa meni kellosta katsoen kymmenen minuuttia. Vappu vähän kiemurtaa, joten TP piteli sylissä ja minä leikkasin. Helka seisoo kiltisti lattialla ja nostaa vuoronperään tassua leikattavaksi. Niks ja naks helppo homma! Pikku-Hulda ei huomannut koko leikkaamista, koska istui TP:n sylissä ja järsi tämän rannetta onnellisena.
Koirat syövät ihmisen vararikkoon? Riippuu mihin verrataan, mikä on tärkeysjärjestys? Maksaako koiranruokasäkki liikaa, kun verrataan uuteen kirjaan, shoppailukierrokseen, ravintolailtaan, auton kuukausikuluihin, harrastuksiin? Meitä eivät koirat syö vararikkoon, vaikka syövät laadukasta nappularuokaa. Jos ei ole varaa kaikkeen, pitää valita, mikä on tärkeää. Meille koirat ovat tärkeitä.
Koirat haisevat? Jos koira kierittelee jossain haaskalla, se taatusti haisee. Meidän triomme turkit tuoksuvat pakkasessa tuuletetulle villapaidalle. Lämmin koira tuoksuu puhtaalta, hyvältä ja turvalliselta.
Koirat haukkuvat? Kyllä ne haukkuvat. Ääntely on viestintää. Esimerkiksi suomenpystykorvat haukkuvat paljon. Meillä Vappu haukkuu ärtyneesti joitakin vastaantulevia pikkukoiria ja ulkona ajohaukkua takaa-ajoleikissä. Helka haukahtaa pari kertaa kumean varoitushaukun, kun ovikello soi. Kumpikaan ei ns. räksytä lämpimikseen. Pikku-Huldan puhelahjoista ei vielä tiedä.
Koirat sotkevat ja tuhoavat kotia? Riippuu kodista, mikä on tärkeysjärjestys? Jos kotona on Ming-dynastian vaaseja, valkoinen alcantra-sohva, kiiltolakattu parketti ynnä muita 'elefantti posliinikaupassa'-tyyppisiä ratkaisuja, vahdattavaa riittää. Meillä satsataan elämänlaatuun. Sekä koirien että ihmisten elämänlaatuun. Kaikilla on leppoisaa, huusholli toimii siististi, eikä koko ajan ei tarvitse sanoa 'ei'.
Koira sitoo? Tietenkin sitoo. Entäs sitten? Niin sitoo myös oma kulta...Ja olen kuullut, että myös lapset sitovat aika paljon. Sen nimi on ELÄMÄ. Koirat kuuluvat elämään, ne ovat perheenjäseniä. Eivät perheenjäsenet normaalisti ajattele toisiaan silmäillessään, että "toi typerä, huonotapainen ja vaivalloinen haiseva otus tossa vaan möllöttää ja sitoo kamalasti eikä siitä ole mitään iloa". Tai jos miettivät, siitähän tulee avioero...
Kolme koiraa...Eikös niistä synny kauheasti vaivaa ja sotkua? Sitovat ihmisen hamaan tulevaisuuteen koirien orjaksi. Ja niin isoja koiria vielä! Pienen söpönaamaisen borderterrierin nyt vielä tajuaa, mutta mitä virkaa on kahdella kauhean isolla koiralla, joka kaluavat ihmisen kukkaron pohjia myöten paljaaksi, läähättävät, haisevat ja haukkuvat?
Niin. Miten selittäisi autiomaan asukkaalle, että meri on tärkeä, välttämätön, ihana ja rakas? Sitä ilman voi, mutta ei halua elää. Miten voisi avata uskollisten ystävien maailmaa henkilöille, joiden mielestä koirat eivät ole rakkaita perheenjäseniä vaan pelkästään kotia sotkevia vaivankappaleita, joita on pakko taluttaa narun päässä monta kertaa päivässä? Ei onnistu. Tuntematonta maailmaa voi kuvailla toiselle, mutta ei välittää aitoa kokemusta ja ymmärrystä.
Koirista on vaivaa? Tänään aamulla leikkasin kolmen koiran kynnet. Aikaa meni kellosta katsoen kymmenen minuuttia. Vappu vähän kiemurtaa, joten TP piteli sylissä ja minä leikkasin. Helka seisoo kiltisti lattialla ja nostaa vuoronperään tassua leikattavaksi. Niks ja naks helppo homma! Pikku-Hulda ei huomannut koko leikkaamista, koska istui TP:n sylissä ja järsi tämän rannetta onnellisena.
Koirat syövät ihmisen vararikkoon? Riippuu mihin verrataan, mikä on tärkeysjärjestys? Maksaako koiranruokasäkki liikaa, kun verrataan uuteen kirjaan, shoppailukierrokseen, ravintolailtaan, auton kuukausikuluihin, harrastuksiin? Meitä eivät koirat syö vararikkoon, vaikka syövät laadukasta nappularuokaa. Jos ei ole varaa kaikkeen, pitää valita, mikä on tärkeää. Meille koirat ovat tärkeitä.
Koirat haisevat? Jos koira kierittelee jossain haaskalla, se taatusti haisee. Meidän triomme turkit tuoksuvat pakkasessa tuuletetulle villapaidalle. Lämmin koira tuoksuu puhtaalta, hyvältä ja turvalliselta.
Koirat haukkuvat? Kyllä ne haukkuvat. Ääntely on viestintää. Esimerkiksi suomenpystykorvat haukkuvat paljon. Meillä Vappu haukkuu ärtyneesti joitakin vastaantulevia pikkukoiria ja ulkona ajohaukkua takaa-ajoleikissä. Helka haukahtaa pari kertaa kumean varoitushaukun, kun ovikello soi. Kumpikaan ei ns. räksytä lämpimikseen. Pikku-Huldan puhelahjoista ei vielä tiedä.
Koirat sotkevat ja tuhoavat kotia? Riippuu kodista, mikä on tärkeysjärjestys? Jos kotona on Ming-dynastian vaaseja, valkoinen alcantra-sohva, kiiltolakattu parketti ynnä muita 'elefantti posliinikaupassa'-tyyppisiä ratkaisuja, vahdattavaa riittää. Meillä satsataan elämänlaatuun. Sekä koirien että ihmisten elämänlaatuun. Kaikilla on leppoisaa, huusholli toimii siististi, eikä koko ajan ei tarvitse sanoa 'ei'.
Koira sitoo? Tietenkin sitoo. Entäs sitten? Niin sitoo myös oma kulta...Ja olen kuullut, että myös lapset sitovat aika paljon. Sen nimi on ELÄMÄ. Koirat kuuluvat elämään, ne ovat perheenjäseniä. Eivät perheenjäsenet normaalisti ajattele toisiaan silmäillessään, että "toi typerä, huonotapainen ja vaivalloinen haiseva otus tossa vaan möllöttää ja sitoo kamalasti eikä siitä ole mitään iloa". Tai jos miettivät, siitähän tulee avioero...
torstai 27. tammikuuta 2011
Apuasentajat vauhdissa
Meillä oli astianpesukone viimeksi kuusi vuotta sitten Turussa. Kahden aikuisen taloudessa ei muka tule tiskiä kovin paljon. Paitsi että tulee. Pitkin päivää juodaan espressoa, maitokahvia, teetä, vettä, cola-juomaa (joka kerta eri lasi/kuppi...), syödään työpaikkalounas kotona ja illalla tehdään ruokaa. Ja viikonloppuna vasta harrastetaankin kokkausta. Pikku-Huldan tulo ja käsi-ihottuman paheneminen ratkaisivat asian: Tiskaaminen on pelkästään tylsää ja toistuvaa ajantuhlausta. Siispä konemainen pesijä peliin.
Isäntä lähti heti aamulla asioille ja minä jäin kolmen koiran kanssa odottelemaan huoltomiehiä konetta asentamaan. Kotisirkus pani parastaan:
Kaksi huoltomiestä tulee eka kertaa: Olen varautunut ja sulkenut koirat näköetäisyydelle alakerran portin taakse. Miehet tulevat tervehtimään koiria ja painuvat viereiseen keittiöön töihin. Vappu toimii, kuten hänen hyperaktiivinen bortsumaisuutensa aina vieraiden seurassa = meinaa tikahtua intoonsa. Hyppii, sätkii, hinkuu-vinkuu, sutii ja kähkättää portin takana koko puolen tunnin asennussession ajan. Pentu haukkuu kormiahuumaavasti. Onhan tilanteen pakko olla ylijännä, kun pomokoirakin on ihan sekaisin riemusta. Helka pysyy rauhallisena. Miehet lähtevät sen näköisinä, että korvat soivat.
Kuluu tunti ja toinen huoltomies palaa: Joku osa piti vielä noutaa. Kotisirkus on levännyt sopivasti ja vetänyt henkeä. Se aloittaa kuorolaulun uudelleen. Nyt plokkaan pennun olohuoneen puolelle, mutta se jatkaa joikuaan myös siellä, koska pomokoirakin on jälleen vauhdissa. Vappu sutii, twistaa ja sheikkaa portin takan kuin vähäjärkinen ja kähisee tanssilleen tahtia kuin norttia vetelevä astmaatikko. Helkan hermo pitää. Huoltomies lähtee ja sanoo, että asennus on valmis.
Kuluu tunti, olen vapauttanut koirat portin takaa: Huoltomiesten paku ajaa ovelle ja ovesta tullaan jälleen kahden huoltomiehen voimalla. Miehet ovat jo sisällä, joten en ehdi pakata koiria portin taakse. Joku etulevyn yläkiinnike pitää kuulemma laittaa ettei kone liukastu naamalleen. Koirat syöksyvät yksi toisensa perään mielistelemään tulijoita. Toinen huoltomies alkaa ruuvata pienellä ruuvilla sitä yläkiinnikettä, mutta ruuvi putoaa. Miehet pudottautuvat kontalleen etsimään ruuvia...Eikä muuta sitten tarvitakaan. Miehiä maassa kontillaan! Leikkiinkutsu! JEEEE!!!!!!
Vappu singahtaa salamana takaapäin toisen miehen jalkojen välistä ja loikkaa onnellisena pusuttamaan tämän naamaa, mutta osuu luupäällään puskupompulla poskipäähän. Kutsun parhaillaan Helkaa pois, koska toinen mies jostain syystä (!) kiusaantuu isosta koirasta, joka nuuhkii (juuri vettä juoneena) valtavalla litimärällä partanaamallaan tämän takapuolta.
Koska huomioni on Helkassa, Pikku-Hulda livahtaa keittiöön ja säntää suoraan astianpesukoneen vielä asentamattoman sokkelin alle. Vappu hermostuu, koska pentu tulee sen mielestä kilpailemaan miesten huomiosta ja ärjäisee pennulle. Pentu kiljuu pelästyksestä korviahuumaavasti. Helka hermostuu omituisesta mylläkästä ja haukahtaa pari kertaa kumeasti. Ja minä nauran hervottomasti. Kaikki tämä tapahtuu noin neljän neliön kokoisessa keittiössä.
Miehet lähtevät sen näköisinä, joo-o, tällä kertaa tämmöinen asennuskeikka.
Mutta hei...meillä on uusi astianpesukone!
Isäntä lähti heti aamulla asioille ja minä jäin kolmen koiran kanssa odottelemaan huoltomiehiä konetta asentamaan. Kotisirkus pani parastaan:
Kaksi huoltomiestä tulee eka kertaa: Olen varautunut ja sulkenut koirat näköetäisyydelle alakerran portin taakse. Miehet tulevat tervehtimään koiria ja painuvat viereiseen keittiöön töihin. Vappu toimii, kuten hänen hyperaktiivinen bortsumaisuutensa aina vieraiden seurassa = meinaa tikahtua intoonsa. Hyppii, sätkii, hinkuu-vinkuu, sutii ja kähkättää portin takana koko puolen tunnin asennussession ajan. Pentu haukkuu kormiahuumaavasti. Onhan tilanteen pakko olla ylijännä, kun pomokoirakin on ihan sekaisin riemusta. Helka pysyy rauhallisena. Miehet lähtevät sen näköisinä, että korvat soivat.
Kuluu tunti ja toinen huoltomies palaa: Joku osa piti vielä noutaa. Kotisirkus on levännyt sopivasti ja vetänyt henkeä. Se aloittaa kuorolaulun uudelleen. Nyt plokkaan pennun olohuoneen puolelle, mutta se jatkaa joikuaan myös siellä, koska pomokoirakin on jälleen vauhdissa. Vappu sutii, twistaa ja sheikkaa portin takan kuin vähäjärkinen ja kähisee tanssilleen tahtia kuin norttia vetelevä astmaatikko. Helkan hermo pitää. Huoltomies lähtee ja sanoo, että asennus on valmis.
Kuluu tunti, olen vapauttanut koirat portin takaa: Huoltomiesten paku ajaa ovelle ja ovesta tullaan jälleen kahden huoltomiehen voimalla. Miehet ovat jo sisällä, joten en ehdi pakata koiria portin taakse. Joku etulevyn yläkiinnike pitää kuulemma laittaa ettei kone liukastu naamalleen. Koirat syöksyvät yksi toisensa perään mielistelemään tulijoita. Toinen huoltomies alkaa ruuvata pienellä ruuvilla sitä yläkiinnikettä, mutta ruuvi putoaa. Miehet pudottautuvat kontalleen etsimään ruuvia...Eikä muuta sitten tarvitakaan. Miehiä maassa kontillaan! Leikkiinkutsu! JEEEE!!!!!!
Vappu singahtaa salamana takaapäin toisen miehen jalkojen välistä ja loikkaa onnellisena pusuttamaan tämän naamaa, mutta osuu luupäällään puskupompulla poskipäähän. Kutsun parhaillaan Helkaa pois, koska toinen mies jostain syystä (!) kiusaantuu isosta koirasta, joka nuuhkii (juuri vettä juoneena) valtavalla litimärällä partanaamallaan tämän takapuolta.
Koska huomioni on Helkassa, Pikku-Hulda livahtaa keittiöön ja säntää suoraan astianpesukoneen vielä asentamattoman sokkelin alle. Vappu hermostuu, koska pentu tulee sen mielestä kilpailemaan miesten huomiosta ja ärjäisee pennulle. Pentu kiljuu pelästyksestä korviahuumaavasti. Helka hermostuu omituisesta mylläkästä ja haukahtaa pari kertaa kumeasti. Ja minä nauran hervottomasti. Kaikki tämä tapahtuu noin neljän neliön kokoisessa keittiössä.
Miehet lähtevät sen näköisinä, joo-o, tällä kertaa tämmöinen asennuskeikka.
Mutta hei...meillä on uusi astianpesukone!
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Korvamurjotus
Helka on iloinen tyyppi. Se ei saa diivailukohtauksia eikä sillä ole känkkäränkkäpäiviä, kuten eräillä nimeltä mainitsemattomilla bortsuprinsessoilla saattaa toisinaan olla...
Yksi ainoa asia synkentää aina ja takuuvarmasti Helkan mielen: korvapuuha. Kuvio toistuu aina samanlaisena. Matte lähestyy kohdetta huolettomasti sivuvasemmalta ja piilottelee korvanputsausainetta ja pumpulityynyjä taskuissaan. Käyttäydyn mielestäni Oscar-patsaan arvoisesti tyyliin "zappa-dappa-dappa-duu, kaunis päivä tänään, eipäs tässä mitään sen kummempaa juu, tepastelen tässä vaan lämpimikseni ja tulinpa sitten samalla Helkaa moikkaamaan..."
Ei auta. Tässä vaiheessa Helka on haistanut korvanputsausaineen tai nähnyt vihatun putellin pään pilkistävän taskusta. Se ravaa häntä koipien välissä pöydän alle. Tässä vaiheessa minä The Matte totean, että ei auta. Koira autetaan lempeästi, mutta päättäväisesti pöydän alta väljemmille vesille. Nyt se huokaisee syvään ja lysähtää istumaan. Peli menetetty, kertoo olemus.
Matte laittaa vihattua apteekin ainetta (ihmisen mielestä se tuoksuu oikein raikkaalle ja hyvälle) korvaan, pyörittelee, irrottaa töhkän, kehuu koiraa vuolaasti ja antaa operaation lopuksi palkkionamin. Ei auta. Helka alistuu korvahommaan rauhassa, mutta matten ei pidä suinkaan luulla, että asia olisi sillä selvä. Ehei!
Helka vetäytyy yläkertaan yksinäisyyteen mietiskelemään typeriä korvia, matten katalaa käytöstä, maailman kaikenkattavaa epäoikeudenmukaisuutta sekä korva-aineen kamalaa hajua. Se ei ikinä muuten eristäydy muista. Helka on iloisen seurallinen ja haluaa olla samassa kerroksessa kuin muu jengi. Nyt otti ohimoon sen verran paljon, että ei kelvannut edes koiraseura.
Murjotusta kesti taas koko iltapäivän ja illan. Illalla se lopulta suvaitsi tulla alakertaan, mutta ei vilkaissutkaan mattea. Se rojahti teatraalisesti huokaisten isännän viereen ja painoi päänsä tämän jalkoihin. Iltalenkillä vähän helpotti. Helka loikkasi kohti lähimpää hankea ja upotti päänsä syvälle kinoksen uumeniin. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan...
Korvamurjotus kestää näköjään aina koko kyseisen päivän, joten en viitsi jatkossa enää putsailla korvia aamupäivisin vaan mieluummin illalla. Yön yli nukuttuaan Helka oli taas tälläkin kertaa aurinkoinen oma itsensä. Korvakäsittely oli anteeksi annettu ja unohdettu, kunnes tulee seuraava kerta...
Yksi ainoa asia synkentää aina ja takuuvarmasti Helkan mielen: korvapuuha. Kuvio toistuu aina samanlaisena. Matte lähestyy kohdetta huolettomasti sivuvasemmalta ja piilottelee korvanputsausainetta ja pumpulityynyjä taskuissaan. Käyttäydyn mielestäni Oscar-patsaan arvoisesti tyyliin "zappa-dappa-dappa-duu, kaunis päivä tänään, eipäs tässä mitään sen kummempaa juu, tepastelen tässä vaan lämpimikseni ja tulinpa sitten samalla Helkaa moikkaamaan..."
Ei auta. Tässä vaiheessa Helka on haistanut korvanputsausaineen tai nähnyt vihatun putellin pään pilkistävän taskusta. Se ravaa häntä koipien välissä pöydän alle. Tässä vaiheessa minä The Matte totean, että ei auta. Koira autetaan lempeästi, mutta päättäväisesti pöydän alta väljemmille vesille. Nyt se huokaisee syvään ja lysähtää istumaan. Peli menetetty, kertoo olemus.
Matte laittaa vihattua apteekin ainetta (ihmisen mielestä se tuoksuu oikein raikkaalle ja hyvälle) korvaan, pyörittelee, irrottaa töhkän, kehuu koiraa vuolaasti ja antaa operaation lopuksi palkkionamin. Ei auta. Helka alistuu korvahommaan rauhassa, mutta matten ei pidä suinkaan luulla, että asia olisi sillä selvä. Ehei!
Helka vetäytyy yläkertaan yksinäisyyteen mietiskelemään typeriä korvia, matten katalaa käytöstä, maailman kaikenkattavaa epäoikeudenmukaisuutta sekä korva-aineen kamalaa hajua. Se ei ikinä muuten eristäydy muista. Helka on iloisen seurallinen ja haluaa olla samassa kerroksessa kuin muu jengi. Nyt otti ohimoon sen verran paljon, että ei kelvannut edes koiraseura.
Murjotusta kesti taas koko iltapäivän ja illan. Illalla se lopulta suvaitsi tulla alakertaan, mutta ei vilkaissutkaan mattea. Se rojahti teatraalisesti huokaisten isännän viereen ja painoi päänsä tämän jalkoihin. Iltalenkillä vähän helpotti. Helka loikkasi kohti lähimpää hankea ja upotti päänsä syvälle kinoksen uumeniin. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan...
Korvamurjotus kestää näköjään aina koko kyseisen päivän, joten en viitsi jatkossa enää putsailla korvia aamupäivisin vaan mieluummin illalla. Yön yli nukuttuaan Helka oli taas tälläkin kertaa aurinkoinen oma itsensä. Korvakäsittely oli anteeksi annettu ja unohdettu, kunnes tulee seuraava kerta...
lauantai 22. tammikuuta 2011
Kolmen koiran leikki
Lauman muotoutuminen ja uuden tulokkaan hyväksyminen kestää näköjään kaksi viikkoa. Vappu lähti ensimmäistä kertaa lempilelunsa meluankka suussa hakemaan Huldaa leikkiin. Helka ja Hulda ovat jo noin viikon leikkineet omia mustismaisia lähinnä möyhäämistä sisältäviä leikkejään. Vapun terrieriräyhä sisältää ärinää, haukkua, haastamista takaa-ajoon ja raivoisaa hyppelyä sohvalta toiselle. Tämä oli melkein liikaa Huldalle, joka pakeni ensin hieman sivuttain kohti keittiötä, mutta lopulta yritti saada ankkaa Vapulta. Lopulta Helkakin lähti hämmentyneenä mukaan ankan tavoitteluun.
Leikistä oli hyvät seurakset. Vappu on saamassa itseluottamustaan takaisin (jos se nyt borderilta voi ylipäätään kadota) ja huomasi että Huldakin saattaa olla aivan kelvollinen kaveri. Koko päivä on ollut melko rauhallinen.
Leikistä oli hyvät seurakset. Vappu on saamassa itseluottamustaan takaisin (jos se nyt borderilta voi ylipäätään kadota) ja huomasi että Huldakin saattaa olla aivan kelvollinen kaveri. Koko päivä on ollut melko rauhallinen.
torstai 20. tammikuuta 2011
Painovoima päihitetty!
Pikku-Hulda ei ole enää mikään höntelö karvalapasen kokoinen vaappuva vaavi vaan potra mustiksen taimi. Tänään edistys edistyi sananmukaisesti suurin harppauksin. Projektissa 'peppu vastaan painovoima' tuli komea voitto! Hulda punnersi itsensä sohvalle JA käveli ihan henkilökohtaisesti itse portaat yläkertaan asti. Tähän asti peppu on ollut aivan liian painava ja/tai tassuvoimaa vähänlaisesti.
Matten piti portaissa tosin antaa henkistä sivustatukea. 'Älä katso alas' pätee näköjään myös koirien porrasharjoituksissa. Pari kertaa Hulda vilkaisi alas ja meinasi pakittaa rapukävelyä takaisin alakertaan. Lempeällä kannustuksella suunta saatiin käännettyä taas ylös. Perillä Hulda tuumasi, että "pikkupähkinöitä meikäpennulle tollaset jotkut vaivaiset raput" ja tuuletti oikein kunnolla. Se tepasteli ylätasanteella topakkana, vatkasi häntäänsä hurjasti ja kävi nuuskimassa portaita.
Helkaa ja Vappua on opetettu kävelemään kaikenlaisia portaita ja rappuja. Myös pelottavia avoportaita, joista näkyy läpi askelmien välistä. Ei yhtään houkuta kantaa tyrät rytkyen aikuista mustista, joka panee vielä hanttiin kaikin voimin. Jalat pitäisi löytyä alle kaikissa tilanteissa. Onneksi on ahneet koirat, jotka silppaavat ns. perä edellä puuhun, kunhan on palkkiota tiedossa.
Matten piti portaissa tosin antaa henkistä sivustatukea. 'Älä katso alas' pätee näköjään myös koirien porrasharjoituksissa. Pari kertaa Hulda vilkaisi alas ja meinasi pakittaa rapukävelyä takaisin alakertaan. Lempeällä kannustuksella suunta saatiin käännettyä taas ylös. Perillä Hulda tuumasi, että "pikkupähkinöitä meikäpennulle tollaset jotkut vaivaiset raput" ja tuuletti oikein kunnolla. Se tepasteli ylätasanteella topakkana, vatkasi häntäänsä hurjasti ja kävi nuuskimassa portaita.
Helkaa ja Vappua on opetettu kävelemään kaikenlaisia portaita ja rappuja. Myös pelottavia avoportaita, joista näkyy läpi askelmien välistä. Ei yhtään houkuta kantaa tyrät rytkyen aikuista mustista, joka panee vielä hanttiin kaikin voimin. Jalat pitäisi löytyä alle kaikissa tilanteissa. Onneksi on ahneet koirat, jotka silppaavat ns. perä edellä puuhun, kunhan on palkkiota tiedossa.
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
Leikkiopetusta
Helka on päättänyt opettaa Huldaa leikkimään. Aamuisin ja iltapäivisin se käy ensin puskemassa Huldan naamaa, tekee leikkikumarrukset ja hyppää 360 astetta ympäri tasajalkaa. Jos tämäkään ei auta se tuuppaa koko päänsä Huldan vatsan alle ja kääntää sen lempeästi nurin. Hulda ei oikein osaa vielä vastata vaan yrittää näykkiä Helkan partaan mutta nämä se osaa väistää hyvin ennakoivasti ja vaivattoman näköisesti. Nähtäväksi jää alkaako myös Hulda tehdä samanlaisia piruetteja.
tiistai 18. tammikuuta 2011
Huomaavainen Helka
Helka on aina lenkille lähtiessä täynnä iloista hopsisheijaa -virtaa, vauhtia ja elämänriemua. Tänään se tallusti äärimmäisen hitaasti ja varovasti. Vähän väliä se tarkkaili huolestuneena mattea, joka töpötteli hiljaksiin ja teki äkkiä kummia vipsauksia, kun jalka lipesi. Pari kertaa se otti hellästi hampailla käsineestä kiinni ja tuli ihan kylkeen kiinni kävelemään. Kullannuppu!
lauantai 15. tammikuuta 2011
perjantai 14. tammikuuta 2011
Rämelattia ja tumma kosija
Lattia muistuttaa ajoittain rämettä. Helka vuotaa reippaasti verta (juoksu) ja pentu tuuppaa vuoronperään pissaa ja kakkaa. Se tähtää huolellisesti tassunsa ja naamansa sanomalehden päälle, mutta aika usein pieni peppu leijuu lattian puolella. Niinpä välillä menee huti. Siisti ikäneito Vappu paheksuu tuotoksia inhon ilme naamalla.
Mutta eipä hätää, meillä ei olla ylihygieenis-hysteerisiä. Sinipiika on muuten loistokeksintö. Kaikki mopit, pyyhkimet ja sviipperit on testattu, mutta sinipiika on näppärin! Suihkis vaan lattia on taas puhdas ja valmis ottamaan pökälettä vastaan!
Helkan juoksu kuumentaa tunteita. Eilen vastapäisen talon tumma iso uroskoira oli lähtenyt läiskimään pihaltaan. Se kierteli ja kaarteli ikkunan alla ja söi lumesta kaikki Helkan merkkaamat kohdat. Lenkillä käy sen päiväinen ulina ja kosiohaukunta joka suunnasta.
Mutta eipä hätää, meillä ei olla ylihygieenis-hysteerisiä. Sinipiika on muuten loistokeksintö. Kaikki mopit, pyyhkimet ja sviipperit on testattu, mutta sinipiika on näppärin! Suihkis vaan lattia on taas puhdas ja valmis ottamaan pökälettä vastaan!
Helkan juoksu kuumentaa tunteita. Eilen vastapäisen talon tumma iso uroskoira oli lähtenyt läiskimään pihaltaan. Se kierteli ja kaarteli ikkunan alla ja söi lumesta kaikki Helkan merkkaamat kohdat. Lenkillä käy sen päiväinen ulina ja kosiohaukunta joka suunnasta.
torstai 13. tammikuuta 2011
Kenkäkeppostelija
Taas lisää lunta. Koska Korvatunturi ja Hanko ovat tänä vuonna vaihtaneet paikkaa, kerrospukeutuminen on kova sana. Lenkille lähtö on operaatio: Tekninen alusasu, pitkävartiset vaellussukat, housut, fleece, talvitakki/kuoritakki, huivi, päähine, hanskat sekä vaelluskengät, joissa riittää solmimista. Ja väliin lisää kerroksia, jos pakkanen niin vaatii. Lähtiessä on KUUMA.
Pikku-Hulda jää kotihengettäreksi, kun teemme isojen koirien kanssa lenkkiä. Se katselee tarkasti, mitä tapahtuu ja yrittää sinnikkäästi tunkea samaan riviin, jossa jaetaan pantoja uloslähtijöille. Tänään se keksi kengännauhat.
Kas näin: Matte solmii kengännauhat ja etsii seuraavaksi huivia. Joku on vetänyt toisen Meindlin nauhat auki. Matte kumartuu ja puhisee hikisenä nauhan kiinni, pukee huivin ja pakkaa taskuun kakkapusseja. Vaelluskenkä on taas auki. Matte solmii entistä hikisempänä ja kääntyy kiinnittämään Helkan pantaa. Muutama sekunti ja nauha on taas auki...'Irti' ja purulelu vaihtoehdoksi ei ihan vielä tepsi...
Pennun kasvatuksessa ehdottomasti vaikeinta on pokan pitäminen. Tilannekomiikka on aika hulvatonta. Eilen Pikku-Hulda nappasi lenkille lähdössä olevan Vapun taluttimen päästä kiinni ja alkoi kiskoa isosiskoa takaisin sisään. Vapun ilme oli jotain pöyristyneen ja äärimmäisen nolon välimailta.
Pikku-Hulda jää kotihengettäreksi, kun teemme isojen koirien kanssa lenkkiä. Se katselee tarkasti, mitä tapahtuu ja yrittää sinnikkäästi tunkea samaan riviin, jossa jaetaan pantoja uloslähtijöille. Tänään se keksi kengännauhat.
Kas näin: Matte solmii kengännauhat ja etsii seuraavaksi huivia. Joku on vetänyt toisen Meindlin nauhat auki. Matte kumartuu ja puhisee hikisenä nauhan kiinni, pukee huivin ja pakkaa taskuun kakkapusseja. Vaelluskenkä on taas auki. Matte solmii entistä hikisempänä ja kääntyy kiinnittämään Helkan pantaa. Muutama sekunti ja nauha on taas auki...'Irti' ja purulelu vaihtoehdoksi ei ihan vielä tepsi...
Pennun kasvatuksessa ehdottomasti vaikeinta on pokan pitäminen. Tilannekomiikka on aika hulvatonta. Eilen Pikku-Hulda nappasi lenkille lähdössä olevan Vapun taluttimen päästä kiinni ja alkoi kiskoa isosiskoa takaisin sisään. Vapun ilme oli jotain pöyristyneen ja äärimmäisen nolon välimailta.
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Yöhoitotäti
Pikku-Hulda piristyy kerran pari yöstä vaatimaan huomiota. Sitä ei yhtään nukuta ja on umpitylsää, kun muu jengi vaan vetelee hirsiä. Pari ekaa yötä se jollotti tylsyyttä kovalla äänellä. Kun desibelivyörytys ei ajanut ihmisiä kunnolla hereille, Huldalla oli suunnitelma B. Kyllä niiltä uni karisee, kun iskee neulanterävät hampaat sängyn laidan yli roikkuvaan varpaaseen tai sormeen...Oikein veikattu.
Pari viime yötä on nukuttu paremmin. Kiitos siitä kuuluu yöhoitotäti Helkalle, joka pani riiviön kerralla kuosiin. Seurailin silmien raosta, kun pentu heräsi, alkoi leikkiä, avasi kuuluvasti ääntään VUF-ÄÄÄÄYYYYRRR!!!! ja alkoi vaappua kohti sänkyä. Helka pomppasi tikkana jaloilleen pennun eteen ja päästi matalan murinan. Ja se ääni on suoraan manalasta...
Pentu peruutti pikakyytiä pehmeään fleece-petiinsä pehmo suussa. Yöhoitsu huokaisi syvään ja rojahti takaisin nukkumaan. Pennun yöleikit sujuvat nykyään hipihiljaa.
Pari viime yötä on nukuttu paremmin. Kiitos siitä kuuluu yöhoitotäti Helkalle, joka pani riiviön kerralla kuosiin. Seurailin silmien raosta, kun pentu heräsi, alkoi leikkiä, avasi kuuluvasti ääntään VUF-ÄÄÄÄYYYYRRR!!!! ja alkoi vaappua kohti sänkyä. Helka pomppasi tikkana jaloilleen pennun eteen ja päästi matalan murinan. Ja se ääni on suoraan manalasta...
Pentu peruutti pikakyytiä pehmeään fleece-petiinsä pehmo suussa. Yöhoitsu huokaisi syvään ja rojahti takaisin nukkumaan. Pennun yöleikit sujuvat nykyään hipihiljaa.
tiistai 11. tammikuuta 2011
Tottumus kasvaa taas pentuhommaan
Ensimmäisen päivän reaktio: yäk, kakkaa. Toisena päivänä: onko sitä pakko tulla noin paljon? Kolmantena päivänä syö jo voileipää toisella kädellä ja korjaa jätöstä toisella.
maanantai 10. tammikuuta 2011
Ulkorieha
Pikku-Huldan kotiutuminen sujuu kuin pikakelauksella. Tänään vanhemmat koirat alkoivat hoksata, että otus on ehkä sittenkin orastava oikea koira. Se on kieltämättä melko outo: killuu hännässä ja/tai korvassa naskalihampailla, lemuaa pentupissalle (pissi nätisti lehdelle, pito katosi takatassuista ja plätsähti mahalleen isoon pissalammikkoon) ja kiljuu huomiota korviahuumaavasti. Silti se on ilmeisesti koira, koska se osaa leikkiä ihan oikein kumiankalla, joka on pomokoira Vapun ykköslelu. Oikea leikkiminen tarkoittaa ravistelua, ärinää ja hyökkäilyä.
Helka innostui tänään aivan hirmuisesti pomppimaan ja esittämään leikkikumarruksia pennulle. Nyt pitää tarkkailla haukkana, ettei synny leikkivammoja. Helka on niin suuri ja roteva, että sen leikkisä tassunläpsäys ja loikka olisivat osuessaan liikaa pennunhennolle Pikku-Huldalle.
Se on vielä ihan minipieni huojuva rääpäle. Hiukan kauhistuttaa, että tyyppi menee rikki noiden rämäpäitten porukassa. Hulda ei itse osaa yhtään varoa eikä sitä kiinnosta pysyä sivussa tarkkailemassa isojen koirien touhuja. Sekaan vaan pää edellä ja riistämään lelua isompien suusta! Se kipittää häntä pystyssä toisten perässä joka paikkaan. Ja kun vanhemmat koirat komentavat sitä, se peruuttelee hetkeksi (noin minuutiksi)... ja eikun takaisin. Lupaavasti reippaan rämäpään elkeitä? Hyvä niin. Meillä ei olla seinäruusuja.
Tänään ulkoiltiin aurinkoisella takapihalla. Hulda tepasteli topakkana ympäriinsä, kun isommat peuhasivat ja juoksivat ympäriinsä.
Edistys edistyy muutenkin. Hulda sai jo tänään syödä ilman tunkeilua, eilen asia herätti vielä suurta närkästystä ja turhautunutta leukojen louskuttelua. Tänään riitti, kun ilmoitin muille, että 'Huldan ruoka, ei ota'. Kukaan ei mennyt norkoilemaan lähelle.
Helkalla on vähän alakuloa. Sen elämän toinen juoksu on meneillään. Juoksu teki tosi kauan tuloaan (ahkeraa takapään pesemistä), mutta tänään näkyi hangessa selvät merkit. Ilmankos naapurin doggi meinasi tulla miehenkorkuisen aidan yli yhdellä loikalla, kiinanpalatsikoirauros sai jostain tiikerin voimat vetäen omistajan jäisellä tiellä melkein nurin ja seinänaapurin uros virittelee epävireisiä serenadejaan...Hehkeä Helka vie poitsuilta päät sekaisin.
Helka innostui tänään aivan hirmuisesti pomppimaan ja esittämään leikkikumarruksia pennulle. Nyt pitää tarkkailla haukkana, ettei synny leikkivammoja. Helka on niin suuri ja roteva, että sen leikkisä tassunläpsäys ja loikka olisivat osuessaan liikaa pennunhennolle Pikku-Huldalle.
Se on vielä ihan minipieni huojuva rääpäle. Hiukan kauhistuttaa, että tyyppi menee rikki noiden rämäpäitten porukassa. Hulda ei itse osaa yhtään varoa eikä sitä kiinnosta pysyä sivussa tarkkailemassa isojen koirien touhuja. Sekaan vaan pää edellä ja riistämään lelua isompien suusta! Se kipittää häntä pystyssä toisten perässä joka paikkaan. Ja kun vanhemmat koirat komentavat sitä, se peruuttelee hetkeksi (noin minuutiksi)... ja eikun takaisin. Lupaavasti reippaan rämäpään elkeitä? Hyvä niin. Meillä ei olla seinäruusuja.
Tänään ulkoiltiin aurinkoisella takapihalla. Hulda tepasteli topakkana ympäriinsä, kun isommat peuhasivat ja juoksivat ympäriinsä.
Edistys edistyy muutenkin. Hulda sai jo tänään syödä ilman tunkeilua, eilen asia herätti vielä suurta närkästystä ja turhautunutta leukojen louskuttelua. Tänään riitti, kun ilmoitin muille, että 'Huldan ruoka, ei ota'. Kukaan ei mennyt norkoilemaan lähelle.
Helkalla on vähän alakuloa. Sen elämän toinen juoksu on meneillään. Juoksu teki tosi kauan tuloaan (ahkeraa takapään pesemistä), mutta tänään näkyi hangessa selvät merkit. Ilmankos naapurin doggi meinasi tulla miehenkorkuisen aidan yli yhdellä loikalla, kiinanpalatsikoirauros sai jostain tiikerin voimat vetäen omistajan jäisellä tiellä melkein nurin ja seinänaapurin uros virittelee epävireisiä serenadejaan...Hehkeä Helka vie poitsuilta päät sekaisin.
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
lauantai 8. tammikuuta 2011
Hulda tuli taloon
Mustaterrieri Zornoi Juliska eli kotoisammin 'Hulda' ajeli halki lumen ja jään Hämeenlinnasta Hankoon. Kolmen tunnin automatka meni pehmeään peittoon kääriytyneenä unten mailla. Autoilu näytti olevan ensikertalaiselle pikkupähkinöitä - ei mikään iso juttu, josta olisi kannattanut uikuttaa tai protestoida. Koska voimia oli ladattu reilusti, perillä oli energiaa reilusti!
Parasta esitellä tässä vaiheessa tassutrion vanhemmat siskot. Cindyhill Free At Last eli 'Vappu' on kolme ja puoli vuotta sitten vapun tienoilla syntynyt borderterrieri. Druzkaya Charodeyka eli 'Helka' on pian puolitoistavuotias mustaterrieri. Meillä asuu leikkisää, liikkuvaa, hoksaavaa ja välillä varsin riehakasta sakkia.
Koska meidän talouden naisväestä kukaan ei edusta hillittyä ja pidättyväistä naistyyppiä, Pikku-Huldan vastaanoton tapa ja laatu herätti meissä ihmisissä pientä kutinaa. Osasimme odottaa koirien taholta kaikkea muuta (pientä karttelua, murinaa, pennun komentamista, mustasukkaisuutta jne), mutta emme tätä...
Pikku-Hulda pantiin lattialle haisteltavaksi. Se tarkkaili uutta kotiaan pistävästi sinisillä pennunsilmillään, huojui hontelosti puolelta toiselle pieni tukka uunon näköisesti pörhöllään. Sitten se hypähti leikkikumarruksen eteenpäin ja päästi kimeän haukkusarjan niin kovalla äänellä, että korvissa alkoi soida. Helka (elopaino n. 50 kg) ja suuri ketunmetsästäjä Vappu hyppäsivät säikähdyksestä metrin ilmaan ja syöksyivät turvaan...toinen isännän ja toinen emännän kainaloon. Sieltä tarkkailtiin ilmestystä takajalat täristen. Kummankin silmistä voi lukea, että "minkä halvatun otuksen te toitte tänne ja ennen kaikkea miksi?!"
No, tilanne rauhoittui illan mittaan ja kummallakin seniorilla oli kova kiire tarkistamaan iltalenkin jälkeen, onko SE vielä kotona. Olihan SE ja voi sitä iloista hännähuiskintaa. Selvästi pelkäsivät, että se joku jännä on kadonnut yhtä mystisesti kuin saapuikin.
Hulda ei vingu eikä ikävöi lainkaan. Ponteva ja ujostelematon kaveri! Ruoka syötiin viimeiseen muruun ja vähän teräskuppiakin yritettiin kalvaa sen lisäksi. Vesikippo on löydetty ja koko asunto on tutkittu perusteellisesti. Huolelliset koemaistelut kuuluvat tutkimuksiin. Nyt nukuttaa vietävästi.
Parasta esitellä tässä vaiheessa tassutrion vanhemmat siskot. Cindyhill Free At Last eli 'Vappu' on kolme ja puoli vuotta sitten vapun tienoilla syntynyt borderterrieri. Druzkaya Charodeyka eli 'Helka' on pian puolitoistavuotias mustaterrieri. Meillä asuu leikkisää, liikkuvaa, hoksaavaa ja välillä varsin riehakasta sakkia.
Koska meidän talouden naisväestä kukaan ei edusta hillittyä ja pidättyväistä naistyyppiä, Pikku-Huldan vastaanoton tapa ja laatu herätti meissä ihmisissä pientä kutinaa. Osasimme odottaa koirien taholta kaikkea muuta (pientä karttelua, murinaa, pennun komentamista, mustasukkaisuutta jne), mutta emme tätä...
Pikku-Hulda pantiin lattialle haisteltavaksi. Se tarkkaili uutta kotiaan pistävästi sinisillä pennunsilmillään, huojui hontelosti puolelta toiselle pieni tukka uunon näköisesti pörhöllään. Sitten se hypähti leikkikumarruksen eteenpäin ja päästi kimeän haukkusarjan niin kovalla äänellä, että korvissa alkoi soida. Helka (elopaino n. 50 kg) ja suuri ketunmetsästäjä Vappu hyppäsivät säikähdyksestä metrin ilmaan ja syöksyivät turvaan...toinen isännän ja toinen emännän kainaloon. Sieltä tarkkailtiin ilmestystä takajalat täristen. Kummankin silmistä voi lukea, että "minkä halvatun otuksen te toitte tänne ja ennen kaikkea miksi?!"
No, tilanne rauhoittui illan mittaan ja kummallakin seniorilla oli kova kiire tarkistamaan iltalenkin jälkeen, onko SE vielä kotona. Olihan SE ja voi sitä iloista hännähuiskintaa. Selvästi pelkäsivät, että se joku jännä on kadonnut yhtä mystisesti kuin saapuikin.
Hulda ei vingu eikä ikävöi lainkaan. Ponteva ja ujostelematon kaveri! Ruoka syötiin viimeiseen muruun ja vähän teräskuppiakin yritettiin kalvaa sen lisäksi. Vesikippo on löydetty ja koko asunto on tutkittu perusteellisesti. Huolelliset koemaistelut kuuluvat tutkimuksiin. Nyt nukuttaa vietävästi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)